Medievisti toivottaa lukijoilleen hyvää uutta vuotta 2009. Kylteri jatkaa bloggaamista kauppakorkeakouluvihkoissa.

Taloudellisesti kannattamatonta keskiaikablogia päivitetään jatkossa ainoastaan, jos mieleen juolahtaa jotain bloggaamisen arvoista. Eli ei välttämättä kovin usein.

Got Medieval vaikuttaa lyhyen tuttavuuden perusteella seurailun arvoiselta blogilta, vaikkei aktiivisesti olisikaan kiinnostunut keskiajantutkimuksen uusimmista käänteistä. Sopivasti huumoria, vähän tietoa ja tuokiokuvia amerikkalaisesta akateemisesta maailmasta.

Törmäsin juuri The Guardianissa ilmestyneeseen kiinnostavaan nettiartikkeliin "So you want to study: A master's in medieval studies", jossa käsitellään keskiajantutkimuksen opintoja.

Artikkelissa käsitellään lyhyesti myös keskiajantutkimuksen saralta valmistuneiden maistereiden työuraa. Monille suomalaisille ainakin saarnoja käsittelevistä tutkimuksistaan tuttu David d'Avray on optimisti: arkistoalalla ei digiaineistojen aikakaudella juurikaan ole käsikirjoitustutkimuksen perusteet hallitsevia keskiajantutkijoita. Lisäksi voi lähteä keskiajantutkimuksen jälkeen opiskelemaan juristiksi:

Academic jobs in medieval studies are scarce, though some of the recent graduates of the MA who are currently completing doctorates are likely to be near the head of the queue. Some make different choices, however. Some go on to become lawyers. Several others have become archivists. The archival profession has concentrated so much on electronic resources that it is very short of the manuscript expertise that graduates of this MA have acquired.

Suomessa arkistoala ei taida keskiajantutkijoita kaivata. Keväällä näin kaiken lisäksi arkistoalan työpaikkailmoituksen, jossa kaivattiin arkistonjohtajaksi diplomi-insinööriä tai ekonomia.

Niinpä tämän blogin pitäjä päätti lähteä opiskelemaan ekonomiksi. Eihän se niin kovin kaukana historiantutkimuksen arjesta ole, apurahahakemusten kirjoittaminen on nimittäin varsin selkeästi itsensä ja tutkimusaiheensa markkinointia ja myymistä tiedettä tukevien säätiöiden muodostamille kasvottomille pääomapiireille.

Törmäsin sattumalta suomenkieliseen Summorum-blogiin, jonka aiheena on katolinen liturgia. Kiinnostavaa luettavaa keskiajan tutkijoilleja harrastajille.

Asiakirjojen perusrakenne

Keskiajalla asiakirjan teksti seurasi tiettyä kaavamaista rakennetta. Tämän lisäksi asiakirja fyysisenä objektina rakentui tietyllä tavalla. Pergamentin, myöhemmin paperin, ohella asiakirjaan kuuluivat kiinteänä osana myös sinetit. Kotimaisen tai laajemmin ruotsalaisen aineiston parissa työskentelevä tutkija pääsee valitettavan harvoin analysoimaan asiakirjoja fyysisinä objekteina. Tähän on syynä originaaleina säilyneen aineiston harvalukuisuus. Keskityn siksi seuraavassa lähinnä sisäisiin piirteisiin, joita voidaan analysoida myös asiakirjakopioiden perusteella.
Asiakirjatekstit noudattavat muiden tekstien tavoin kolmijakoista rakennetta: ne koostuvat alusta, keskiosasta ja lopusta. Näiden sisällä asiakirjateksti voidaan jakaa vielä pienempiin osiin.

Diplomatiikan esityksissä tavataan esittää keskiaikaisten asiakirjojen tekstin ideaalinen rakenne. Tosiasiassa vain juhlallisimmat asiakirjat noudattivat tätä kaavaa sen täydellisessä muodossa. Lisäksi eri kanslioissa käytössä olleet ohjeet vaikuttivat asiakirjoissa käytettyihin rakenteisiin. Keskiajalla laadituissa asia­kirja­oppaissa esitettiin asiakirjatekstin rakenne lisäksi huomattavasti tutkimuskirjallisuudessa konstru­oitua rakennetta yksinkertaisemmassa muodossa. Useimpien oppineiden mukaan kirje koostui viidestä osasta: salutatio, captatio benevolentiae, narratio, petitio ja conclusio. Tämän jaottelun taustalla on klassisen kreikkalaisen ja roomalaisen retoriikan tapa jakaa puhe kuuteen osaan. Keskiajan oppaissa suurimman huomion sai osakseen salutatio ja kysymys siitä, kuinka vastaanottajaa tulisi tervehtiä kirjeissä.

Invocatio, intitulatio, inscriptio

Asiakirjan invocatio-osassa viitattiin keskiajalla yleensä Jumalaan tai Pyhään Kolmi­naisuu­teen. Nykylukijan silmin nämä ilmaisut ovat hyvin kaavamaisia. Kuitenkin myös näillä ilmaisuilla on ollut paitsi yleinen, hurskaudesta osoittava merkitys, toisinaan myös ajankohtaisia teologisia kiistakysymyksiä kommentoivaa merkitystä. Karolingiajan hallitsija-asiakirjoissa esiintyvät invokaatiovariaatiot onkin kyetty liittämään sekä kolminaisuusoppia, adoptianismia ja ikonoklasmia koskeviin erimielisyyksiin että valtakunnan poliittiseen tilanteeseen. Luonnollisesti on vältettävä liian pitkälle meneviä tulkintoja, kaikilla variaatioilla ei suinkaan ole ajankohtaista viitekehystä.

Keskiajalla kirjoitetuissa asiakirjaoppaissa annettiin tarkkoja, hierarkista yhteiskuntajärjestystä heijastelevia ohjeita siitä, kuinka kirjeen antajaa ja vastaanottajaa tulisi kutsua kirjeissä. Ohjeet vaikuttivat myös kirjeissä käytettyihin ilmaisuihin. siten sydänkeskiajalta alkaen eivät alempiarvoiset yleensä osoittaneet tervehdystään (salutem) kirjeissään ylempiarvoiselle, vaan käyttivät jotakin kunnoitusta ja alamaisuutta korostavaa ilmaisua. Kirjeet tuli osoittaa eri tavoin myös vastaanottajille, joiden kanssa laatija oli ystävällisissä väleissä kuin vastaanottajille, joiden kanssa oltiin vihamielisissä väleissä. Eri lähettäjien ja vastaanottajien yhdistelmiä on luonnollisesti lukemattomia. Esimerkiksi Ludolf Hildesheimlainen jakoi asiakirjaoppaassaan hengellisen että maallisen säädyn selkeyden vuoksi vain kolmeen ryhmään: ylimpään, keskimmäiseen ja alimpaan ja antoi ohjeita näiden eri yhdistelmille. On tärkeää huomata, että silloinkin, kun kirje oli osoitettu henkilölle vailla mitään arvoasemaa, tuli häntä kunnioittaa jollakin lisämääreellä; kirje osoitettiin iocundo, sapienti tai discreto vastaanottajalle. Nämäkään ilmaisut eivät siis heijastele kirjeen laatijan käsityksiä vastaanottajan ominaisuuksista.

Asiakirjojen tai kirjeiden laatijat liittivät usein nimiinsä ilmaisuja, jotka osoittivat nöyryydestä (esim. licet indignus, licet immeritus 'vaikkakin arvoton') tai hurskaudesta. Arkkipiispojen, muiden piispojen ja kuninkaiden – ei kuitenkaan paavien – asiakirjoissa käytettiin usein ilmaisua, joka korosti heidän olevan asemassaan Jumalan armosta. Esimerkiksi Turun piispa Benedictus käytti ilmaisuja Dei gratia episcopus Aboensis ja divina miseratione episcopus Aboensis.

Keskiaikaisten asiakirjojen laadintaoppaiden mukaan ei asiakirjan antaja saanut liittää itseensä mitään ylimieliseksi tulkittavissa olevaa ilmaisua, vain nöyryydestä kertovat attribuutit olivat hyväksyttäviä. Tämä ohje koski kuitenkin vain hengellistä säätyä; ritarin tai porvarin ei tullut kutsua itseään ”arvottomaksi” tai ”mitä nöyrimmäksi”. Oppaissa annettiin myös ohjeita siitä, tuleeko lähettäjän nimi antaa kokonaisuudessaan vai lyhennettynä: paavin nimi tuli esittää kirjeessä kokonaisuudessaan, maallikon lyhennettynä alkukirjaimeen (tai kahteen ensimmäiseen konsonanttiin) ellei haluttu käyttää tuttavallista tyyliä.

Paavien asiakirjoissa tervehdyskaava seurasi (lukuun ottamatta myöhäiskeskiaikaisia kirjeitä (in forma brevis) muotoa:

N. episcopus, servus servorum Dei, salutem et apostolicam benedictionem ...

(Piispa N., Jumalan palvelijain palvelija, [esittää] tervehdyksen ja apostolisen siunauksen)

Paavin kanslian kielenkäytössä myös vastaanottajia varten vakiintuivat tietyt ilmaisut, jotka on esitelty oheisessa taulukossa. Elossa olevia vastaanottajia varten käytössä oli suppea valikoima kunnioi­tusta osoittavia ilmaisuja. Nämä jätettiin pois vain juutalaisten ja ekskommunikoitujen eli kirkonkiroukseen julistettujen kohdalla. Kun kirjeessä mainittiin kuolleita ihmisiä, käytettiin paaveista ilmaisua felicis recordationis ja muista bonae memoriae. Näitä ilmaisuja ei siis pidä tulkita erityisenä kunnioituksen tai läheisyyden osoituksina, ne kertovat ainoastaan vastaanottajan juridisesta ja kirkollisesta asemasta. Myös ilmaisu salutem et apostolicam benedictionem (tervehdyksen ja apostolisen siunauksen) oli käytössä aina, kun vastaanottaja oli ekskommunikoimaton kristitty. Mikäli tervehdyksen sijaan toivottiin vastaanottajalle ”terveempää järkeä” (spiritum consilii sanioris), vastaanottaja joko kuului ekskommunikoituihin tai ei ollut kristitty.

Asiakirjaoppaissa neuvottiin myös missä järjestyksessä kirjeen antaja (lähettäjä) ja vastaan­ottaja mainitaan salutatio-osassa. Jo aiemmin siteerattu Ludolf Hildesheimleinen opasti seuraavasti:

Samoin tervehdyksen laatimisessa on huomattava, että kun ylempi kirjoittaa alemmalle, sijoittaa hän nimensä vastaanottajan edelle. Mutta jos samanarvoinen kirjoittaa samanarvoiselle, sijoitettakoon edelle se, jolle kirjoitetaan. Alempiarvoinen sijoittakoon samaten itseään ylempiarvoisen edelleen.

Tervehdyksessä käytetty ilmaisu erosi niin ikään lähettäjän ja vastaanottajan välisen arvoasetelman mukaisesti. Ylempiarvoinen osoitti alemmalle ”tervehdyksensä ja kaikkea hyvää”, ”armonsa” tai ”hyvää tahtoaan”; alempiarvoisen tuli käyttää ilmaisuja, jotka osoittivat hänen halustaan palvella nöyrästi ylempäänsä. Hengellisen säädyn edustajan sopi mainita rukoilevansa vastaanottajan puolesta; samanarvoiset käyttivät tilanteen mukaan ilmaisuja seruicium, fidele obsequium tai oraciones. Näihin yleisohjeisiin Ludolf liitti vielä lukuisia esimerkkejä.


Arenga

Arengojen merkitys aatehistoriallisena lähteenä havaittiin 1950-luvulla. Pohjoismaissa Åke Ljungfors tutki ensinnä eräiden yleisimpien arenga-tyyppien saapumista Skandinaviaan 1200- ja 1300-luvuilla muualta Euroopasta. Ljungfors nosti esiin ns. ruhtinasformelin ja muisto­formelin keskeisinä varhaisen ruotsalaisen asiakirja-aineiston arengatyyppeinä. Katta­vampi esitys eurooppalaisesta arengasta on Heinrich Fichtenaun kaksi vuotta myöhemmin julkaisema, 48 000 asiakirjaan perustuva analyysi arengojen topoksista myöhäis­antiikista aina uuden ajan alkuun saakka. Fichtenaun tutkimusta pidetään edelleen mallikelpoisena esimerkkinä yhteen asiakirjan osaan keskittyvästä tutkimuksesta.

Arengat ovat arvokkaita poliittisen, hengellisen ja juridisen ajattelun lähteitä. Esimerkiksi hallitsijoiden ja piispojen asiakirjojen arengat kertovat asiakirjan antajan (tai tekstin sanelijan) itseymmärryksestä: arengoissa perustellaan hallitsijan toimintaa maailmassa yleisellä tasolla vedoten hallitsijan tehtäviin ja niissä käsitellään maallisen ja hengellisen välistä suhdetta.

Fichtenau havaitsi keskiajan arengojen jatkavan klassista hallintokielen ja panegyyrien eli ylistys­puheiden traditiota: arengojen tematiikassa keskeisiä hallitsijahyveitä ovat oikeuden­mukaisuus (iustitia), lempeys (clementia) ja esi-isäin kunnoitus (pietas). Arengoissa esiiintyvät hallitsijahyveet eivät hä­nen mukaansa olleet erityisen kristillisiä, vaikka niiden muoto sopikin hyvin yhteen sekä kris­tillisen että germaanisen tradition kanssa. Vaikka arengat olisivatkin kanslian näkö­kul­masta muuttuneet ”pelkiksi” formeleiksi, oli niillä Fichtenaun mukaan merkitystä hallitsija­ideaalien levittämisessä kansliasta vastaanottajien keskuuteen – arengat eivät olleet pelkkiä sananparsia, vaan tietoisesti valittuja ilmaisuja, jotka kuvastivat aikakauden poliittista ajattelua, ja joilla pyrittiin vaikuttamaan vastaanottajiin.

Arengan aatehistoriallinen sisältö ei tietenkään ole yksiselitteisessä suhteessa asiakirjan antajan ajatteluun, sillä varsinkin latinankielisissä asiakirjoissa sanelija (dictator) vaikutti epäilemättä asiakirjan (muodollista) antajaa enemmän asiakirjan täsmälliseen sanamuotoon. 1990-luvulta alkaen tehdyt tutkimukset ovat myös osoittaneet asiakirjan vastaanottajien vaikuttaneen jopa paavin kuuriassa sydänkeskiajalla (896–1046) laadittujen asiakirjojen sanamuotoon enemmän kuin mitä aikaisemmin on oletettu. Vaikutus on ulottunut paitsi dispositiiviseen osaan, myös arengaan ja sanctioon.10 Oman ongelmansa tuovat asiakirjat, jotka on laadittu vastaanottajan kansliassa (saks. Empfängerfertigung). Tällöin asiakirjan sisältämät ajatukset voivatkin edustaa asiakirjan vastaanottajan kanslian näkemyksiä, eikä suinkaan asiakirjan antajan näkemyksiä.

Kuurian asiakirjoissa tietyt arengat vakiintuivat keskiajan mittaan tiettyihin yhteyksiin. Näin jo arengan perusteella voidaan usein päätellä, mitä asiakirja koskee. Esi­mer­kiksi luostareiden omistusten vahvistuksia koskevissa asiakirjoissa käytettiin kaavaa Cum a nobis petitur, quod iustum est et honestum... (”Kun meiltä anotaan sitä, mikä on oikein ja kunniallista...”). Prebendat myönnettiin kirjeillä, jotka alkoivat sanoin Vite ac morum honestas (”Elämän ja tapain kunniallisuus...”) tai mikäli kyseessä oli yliopistossa tut­kinnon suorittanut hengenmies, sanoin Litterarum scientia, vite ac morum honestas (”Oppi­neisuus, elämän ja tapain kunniallisuus...”) ja aatelissukuisen tapauksessa vastaavasti Nobilitas generis, vite ac morum honestas (”Jalosukuisuus, elämän ja tapain kun­niallisuus...”). Asiakirjojen traditiosidonnaisuus voi näin myös helpottaa historiantutkijan työtä. Heti ensi silmäyksellä tutkija voi muodostaa käsityksen siitä, minkä tyyppinen asiakirja on ja mitä se koskee.

Dateeraus

Yksi diplomatiikan keskeisistä tehtävistä – varsinkin asiakirjan kriittistä editiota laadittaessa – on asiakirjan oikea ajoittaminen, mikä edellyttää keskiaikaisen kalenterijärjestelmän tun­te­mis­ta. Kalenterijärjestelmän perusteiden avulla asiakirjan ajoittaminen on suhteellisen vai­va­tonta hakuteosten tai tarkoitusta varten laadittujen tietokoneohjelmien avulla. Dateeraus­ky­symykset tekevät tarpeelliseksi pienen ekskursion kronologian puolelle.12 Ajoittamiseen liittyvät ongelmat voidaan jakaa kahteen ryhmään: on selvitettävä asiakirjan laatimisvuosi ja vuoden sisällä päivämäärä. Dateerauksen puuttuessa asiakirjasta on se pyrittävä ajoittamaan muiden sisäisten sekä ulkoisten kriteerien (mainitut paikat, henkilöt, käsiala jne.) perusteella.

Asiakirjan ajoittamisen kannalta on tarpeen tuntea vuoden vaihtumiseen liittyvät käytännöt, pyhi­mys­kalenterin ja liturgisten tekstien perusteella dateeraaminen sekä roo­malainen kalenterijärjestelmä. Lisäksi on syytä perehtyä pääsiäisen ajoittamiseen. Myös kotimaisen historian tutkijan on syytä tutustua latinankieliseen päiväysjärjestelmään, sillä myös kansankieliset asiakirjat päivättiin usein latinaksi. Koti­maiset päiväykset voidaan selvittää helposti Neoviuksen (1902) ja Maliniemen julkaisujen avulla edes auttavan latinantuntemuksen perusteella. Paljon käytetyissä Reinhold Hausenin editioissa Registrum Ecclesiae Aboensis (REA) ja Finlands medeltidsurkunder (FMU) on lukuisia osin merkittäviäkin ajoitusvirheitä, minkä vuoksi julkaisuissa annettuihin päiväyksiin tulee suhtautua kriittisesti.

Asiakirjoissa käytettyjen ajoitustapojen selvittämiseksi on tunnettava sekä antiikin roomalaisen kalenterin perusteet, että keskiaikaiset käytännöt. Esimerkiksi paavi Innocentius IV:n suojakirje Suomen hiippakunnalle (v. 1249) päättyy seuraavaan ajoi­tuk­seen:

Datum Lugdunij vj kalendas Septembris pontificatus nostri anno septimo.

Tässä käytetty päiväys noudattaa antiikin roomalaista käytäntöä. Roomalaisen ajanlaskun erityispiirteenä on päivämäärän ilmoittaminen kuun sisällä kalendae-, idus- ja nonae-päivien avulla. Kalendae tarkoitti kuukauden ensimmäistä päivää, idus, täydenkuun päivä, oli kuun 15. (maalis-, touko-, heinä ja lokakuussa) tai 13. päivä (muina kuukausina), nonae puolestaan 7. (kuten idus) tai 5. päivä. Kuuluisin roomalainen päivämäärä, maaliskuun idus, jolloin Caesar murhattiin, oli siis 15. maaliskuuta.

Paavien asiakirjoissa ei ilmoitettu varsinaista antamisvuotta. Sen sijaan asiakirjat päivättiin paavin hallitsemisvuoden perusteella. Nämä vuodet eivät noudata kalenterivuosia, vaan vuosi vaihtuu pontifikaatin vuosipäivänä. Edellä mainitun kirjeen antanut paavi, Sinibaldo de Fieschi, valittiin paaviksi 28. heinäkuuta 1243. Siten paavi Innocentius IV:n seitsemäs paaviuden vuosi alkoi 28. heinäkuuta 1249. Asiakirja on siis päivätty kuudentena päivänä syyskuun kalendae-päivästä roomalaiseen tapaan taaksepäin lukien mukaan lukien lähtö­päivä: eli 27. elokuuta 1249.

Myös viikonpäivät esiintyvät asiakirjojen dateerauksissa. Latinankielisissä ajoituksissa esiintyy kahta eri viikonpäivien nimeämiskäytäntöä: viikonpäivistä voi käyttää joko roomalaisia nimiä tai ne voidaan nimetä järjestysnumeronsa mukaisesti, kuten alla kerrotaan. Usein on tarpeen myös selvittää, mille viikonpäivälle tietty päivämäärä sattui jonakin vuonna – tai päinvastoin. Tämä on mahdollista paitsi painettujen apuneuvojen, myös tarkoitusta varten laadittujen tietokoneohjelmien avulla.


Ajoituskaavassa käytetyllä verbillä – actum, datum tai scriptum – on myös oma merkityk­sensä. Ainakin periaatteessa actum tarkoittaa aikaa, jolloin kirjeessä kuvattu oikeustoimi tapahtui. Datum puolestaan tarkoitti päiväystä, jolloin asiakirja annettiin. Scriptum tarkoittaa päivää, jolloin asiakirja on kirjoitettu. Joskus näiden kolmen välillä tehdään selkeä ero. Esimerkiksi Registrum Ecclesiae Aboensis (REA) -lähdejulkaisusta löytyvät asiakirjat numero 108 ja 113 ilmoittavat päiväyksen sekä oikeustoimelle että itse asiakirjan laatimiselle; tässä tapauksessa päivämäärät osuvat peräti eri vuosille. Aina ei siis voida olettaa oikeustoimen ja asiakirjan laatimisen tapahtuneen samanaikaisesti, vaikka asiakirja epäilemättä yleensä laadittiin pian oikeustoimen jälkeen.

Asiakirjojen päiväyksissä käytettiin myös pyhimyskalenteria. Piispa Maunun kirje16 vuodelta 1295 on päivätty seuraavasti:

Datum jn Custu anno Dominj mccxcv, die lune proxima ante festum sancti Martini.

Asiakirja on siis päivätty Kuusistossa pyhän Martinuksen päivää edeltävänä maanantaina vuonna 1295. Martinuksen juhlaa vietetään marraskuun 11. päivänä, kuten voidaan selvittää vaikkapa Grotenfendin tai Neoviuksen teosten avulla. Vuonna 1295 kyseinen päivä sattui perjantaiksi. Tämä voidaan kätevimmin selvittää sopivilla tietokoneohjelmilla. Juhlaa edeltävä maanantai oli siten 7. marraskuuta. Asiakirja on siis annettu 7. marraskuuta 1295.
Algot Jonsson taas päiväsi kirjeensä seuraavalla tavalla:

Datum Abo anno dominj mcccxxiiij, quinto kalendas Aprilis.

Tässä on taas käytössä roomalainen päiväystapa. Vuosiluku on selvästikin 1324, päiväys on viidentenä päivänä huhtikuun kalendae-päivästä (1.4.) taaksepäin laskien. Koska laskuissa otetaan huomioon sekä lähtöpäivä että varsinainen päivä, on kyseinen päivämäärä 28. maaliskuuta 1324.

Edellä siteeratut esimerkit dateerauskaavoista ovat varsin yksinkertaisia. Keski­euroop­pa­lai­sista hallitsijakanslioista löytyy huomattavasti monimutkaisempia ajoituskaavoja. Hienoim­pia on sydänkeskiajan keisarikunnassa vuodesta 1159 alkaen käytetty ns. juhlallinen datee­raus:

Acta sunt hec anno dominice incarnationis MoCoLVIIIIno, indictione VIIa, regnante domino Frederico Romanorum imperatore gloriosissimo, anno regni eius VIIo, imperii vero IIIIto; data apud Taurinum pridie idus Ianuarii.

Tämä Torinossa annettu asiakirja ajoitetaan antamalla vuosiluku peräti neljällä eri tavalla: en­sinnä mainitaan, että oikeustoimi on tapahtunut (acta sunt) Herran lihaksi tulon 1159. vuon­na, indiktion ollessa seitsemäs, (Fredrik Barbarossan) kuninkuuden seitsemäntenä (las­ket­tuna vuodesta 1152) ja keisariuden neljäntenä (laskettuna vuodesta 1155) vuonna.

Indiktiolla tarkoitetaan vuoden sijaintia viidentoista vuoden syklin sisällä. Alun perin kyseessä on roomalaiseen verotusjärjestelmään liittyvästä ajanjaosta. Indiktioiden määrää ei sinällään laskettu. Indiktiovuosi voidaan selvittää lisäämällä vuosilukuun kolme ja jakamalla saatu summa viidellätoista; jakojäännös osoittaa indiktion, eli (1159+3)/15 antaa tulokseksi 77 ja jakojäännökseksi jää 7.18

Silloinkin kun asiakirjassa ilmoitetaan vuosiluku, ei ole aina täysin yksiselitteistä, mitä vuot­ta vuosiluku vastaa nykyisessä kalenterijärjestelmässä. Tämä johtuu siitä, että keskiajalla oli käytössä useita erilaisia vuoden vaihtumispäiviä. Vuosi saattoi vaihtua jouluna, uudenvuoden päi­vänä, pääsiäisenä tai Marian ilmestyksen päivänä (25. maaliskuuta).


Editiot

Tieteellisen tekstijulkaisun, edition, tekemistä voidaan pitää keskeisenä diplomaattisen tut­ki­muk­sen tavoitteena. Jotta julkaistava teksti olisi mahdollisimman luotettava, tulee sen perustua kattavaan diplomaattiseen analyysiin. Esimerkillisiä julkaisuja ovat muun muassa sak­sa­lai­sessa Monumenta Germaniae Historica -sarjassa viime vuosikymmeninä julkaistut keisari­asiakirjain julkaisut sekä tanskalainen Diplomatarium Danicum.

Useimmiten keskiajan historian tutkijat perustavat tutkimuksensa painettuihin lähdejulkaisuihin. Sähköiset asiakirjajulkaisut ovat vähitellen nousemassa painettujen julkaisujen rinnalle. Sähköiset editiot helpottavat diplomaattista tutkimusta monin tavoin. Esimerkiksi asiakirjojen tekstille on huomattavasti helpompaa löytää paralleelejä käyttämällä painettujen editioiden sijaan sähköisiä julkaisuja ja niiden hakumahdollisuuksia.

Asiakirjajulkaisut (diplomatarium, Urkundenbuch jne.) rajataan yleensä joko asiakirjan an­ta­jan tai vastaanottajan mukaan. Myös erilaiset maantieteelliset ja kronologiset rajaukset ovat usein käytössä. Julkaisujen sisällä dokumentit järjestetään aikajärjestyksessä, eikä yleensä provenienssin mukaisesti. Aikajärjestyksen mukaan asiakirjat myös numeroidaan juoksevalla numerolla, jota käytetään dokumenttijulkaisuihin viitattaessa. Lähteisiin ei siis viitata esimerkiksi edition sivunumeron mukaan. Julkaisussa asia­kirjan otsikkorivillä annetaan yleensä myös ajoitus asiakirjalle ja laatimispaikkakunta. Tällaista käytäntöä noudattavat muun muassa Finlands Medeltisurkunder (FMU) ja Registrum Ecclesiae Aboensis (REA).
Editiossa seuraava osa on ns. regesta: keskeisen sisällön lyhyt referaatti, jollainen on esimerkiksi sekä FMU:ssa että REA:ssa. Useimmissa maissa julkaistaan myös erillisiä regesta-julkaisuja. Tämä on mielekästä, kun aineistomäärät ovat niin suuria, ettei varsinaisia tekstieditioita katsota enää olevan mielekästä julkaista. Useimmissa maissa aineistomäärät kasvavat jo 1300-luvulla niin suuriksi, että lähteitä ei voida julkaista kuin valikoimina. Suomessa on katsottu tarpeelliseksi julkaista kaikki asiakirjat, jotka on laadittu viimeistään vuonna 1530.
Regestaa seuraavat tiedot käytetyistä käsikirjoituksista sekä mahdolliset kommentit asiakirjaan liittyvistä ajoitus- ja lokalisointiongelmista sekä muista lähdekritiikin ja tulkinnan kannalta keskeisistä diplomaattisita kysymyksistä. Erityisen merkittäviä nämä ovat väärennettyjen tai muunneltujen asiakirjojen julkaisun yhteydessä. Hyviä esimerkkejä tämänkaltaisista pienoistutkielmista tarjoavat esimerkiksi merovingiajan asiakirjojen julkaisut MGH:ssa.

Tärkeimpänä julkaisun osana seuraa asiakirjan teksti. Tekstijulkaisun käytännöt vaihtelevat eri maissa. Usein kansankielisten dokumenttien julkaisussa noudatetaan tiukemmin alku­peräis­asiakirjojen ortografiaa kuin latinankielisten asiakirjojen julkaisuissa. Varsin tavallista onkin avata latinankieliset lyhenteet mainitsematta asiaa tekstikriittisessä apparaatissa. Kansan­kielisten asiakirjojen yhteydessä tällaista ei tapahdu. Esimerkiksi Diplomatarium Svecanum noudattaa tällaista käytäntöä. Usein julkaistava asiakirja ei ole säilynyt alkuperäisenä. Tällöin lähdejulkaisija pyrkii rekonstruoimaan alkuperäisen tekstiasun asiakirjan myöhäisempien kopioiden perusteella.

Moderni, esimerkiksi tietyn hallitsijan asiakirjat julkaiseva kriittinen editio sisältää myös johdannon, jossa esitellään kanslian erityispiirteet. Heinrich Appeltin johdanto Fredrik Barbarossan asia­kirjojen julkaisussa on tässä suhteessa esimerkillinen. Appelt esittelee julkaisemansa asia­kirjat kokonaisuutena, samoin kanslian henkilöstön, asiakirjojen ulkonaiset sekä sisäiset piirteet, kuten esimerkiksi Codex Udalricus -formelikokoelman käytön kansliassa sekä eräitä oikeus­historiallisia kysymyksiä. Editiossa on identifioitu peräti 24 notaaria, joiden käsialaa asia­kirjat ovat. Joissain tapauksissa tietyt asiakirjakaavojen ilmaisut voidaan liittää yksittäisiin notaareihin, toiset asiakirjat taas voidaan tunnistaa kanslian ulkopuolisten henkilöiden laatimaksi. Tällaisissa tapauksissa julkaisijan on verrattava käsialaa myös asiakirjan vastaanottajan kanslian käsialoihin.

Tieteellisen vaatimustason täyttävien kriittisten editioiden vaatimustaso on noussut niin korkeaksi, että alueellisesti ja ajallisesti kattavien editioiden val­mis­tuminen tai aineiston keruu eri puolilta Euroopan arkistoja vie usein vuosikymmeniä. Nähtäväksi jää, onko diplo­matiikka 21. vuosisadalla – kolmen vuoden projektien aikakaudella – Suomessa epä­ajan­mukaiseksi tuomittu tutkimusala.

Asiakirjatyyppejä ja erotteluja

Keskieurooppalaisissa menetelmäoppaissa ja diplomatiikan käsikirjoissa luokitellaan keskiajan asiakirjoja monin eri tavoin. Kenties yleisin tapa on jakaa asiakirjat niiden antajan mukaisesti. Klassisissa diplomatiikan esityksissä tyydyttiin kolmijakoon:

(1) kuninkaalliset asiakirjat
(2) paavin asiakirjat
(3) yksityisasiakirjat

Tämä jaottelu heijastaa 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella vallinneita käsityksiä siitä, mikä historiassa on merkittävää: historia oli paavien ja kuninkaiden historiaa. Lisäksi jaottelussa näkyy keskiajantutkimuksen painottuminen varhais- ja sydänkeskiaikaan. Myöhäiskeskiaika oli pitkään varsin vähän tutkittu aikakausi. Nykytutkijoiden näköalat ovat selvästi laajempia, mikä näkyy myös asiakirja-aineiston luokittelusssa. Esimerkiksi Guyotjeannin, Pycke ja B. Tock (1993) luokittelevat asiakirjat seuraavasti:

(1) hallitsijan asiakirjat
(2) ruhtinaiden, muiden herrojen ja kaupunkien asiakirjat
(3) paavin asiakirjat
(4) piispan asiakirjat
(5) yksityisasiakirjat

Hallitsijoiden ohella myös kaupungit ja alempi aatelisto on nostettu kiinnostuksen kohteeksi. Edelleen yksityisasiakirjat muodostavat oman sekalaisen osastonsa. Eri ryhmät eroavat toisistaan myös traditiosidonnaisuuden suhteen: varsinkin paavien ja hallitsijoiden asiakirjat ovat hyvin traditiosidonnaisia, yksityisasiakirjojen laaja ja heterogeeninen ryhmä puolestaan on vähiten traditioiden ja kansliakäytäntöjen sitoma.

Alueelliset ja kronologiset erot eri asiakirjakulttuurien välillä ovat Euroopan keski­ajan sisällä suuria. Näistä sekä hallinnollisista erityispiirteistä johtuen esimerkiksi suoma­lai­nen keskiajan asiakirjakulttuuri voitaisiin esitellä hyvin toisella tavalla.1 Keski­eurooppa­lai­sissa diplomatiikan esityksissä vähälle huomiolle jäävät yksityis­asiakirjathan muo­dos­tavat Suomen alueen aineistosta ylivoimaisesti suurimman osan. Suurten variaatioiden takia tässä yhtey­dessä voidaan käsitellä aihepiiriä vain pääpiirteittäin, kiinnittäen vain vähän huomiota alueellisiin tai ajallisiin vaihteluihin.

Diplomatiikan systemaattisissa esityksissä tehdään perinteisesti ero julkisen ja yksityisen asia­kirjan välillä. Kysymys julkisen ja yksityisen käsitteellisestä erosta keskiajalla on var­sin epäselvä, tämäkin jaottelu on pikemmin moderni kuin keskiaikainen. Tästä syystä monet tutkijat välttävät nykyään julkisen asiakirjan käsitettä; mieluummin puhutaan täsmällisemmin esimerkiksi keisarillisesta tai piispan asia­kirjasta. Yksityisasiakirjaa (Privaturkunde, acte privé) puolestaan käytetään lähinnä apukäsitteenä tarkoittamaan kaikkea sitä, mikä ei kuulu helpommin määriteltäviin ryhmiin. Keskiajalla julkisella asiakirjalla tarkoitettiin jul­ki­suutta salaisen vastakohtana, ei yksityisen vastakohtana, kuten moderneissa esityksissä. Myös ero kirjeen ja asiakirjan välillä on varsin häilyvä, sillä keskiajan (todistus)asiakirjatkin ovat kirjeen muotoon laadittuja. Kirjehän, sanan tiukassa merki­tyk­sessä, on laadittu informaation välittämistä varten. Kirjeen sisältö ei välttämättä ole lainkaan juridinen. Toisaalta kirjeen an­ta­ja (lähettäjä) voi olla myös ”julkinen” henkilö, jol­loin kirjeessä annettu juridis­luonteinen infor­maatio täyttäisi (todistus)asiakirjan edellytykset.

Suomen kieleen ei ole vakiintunut täsmällistä diplomatiikan sanastoa – toisaalta myöskään keski­ajalla ei nykydiplomatiikan käsitteillä ollut täsmällisiä vastineita. Esimerkiksi Ludolf Hildes­heim­lainen totesi 1200-luvulla laatimassaan summa dictaminum -teoksessa käyt­tä­vän­sä sa­noja dictamen, epistola, karta ja litera synonyymeinä ja keskenään vapaasti vaihdettavina.

Jan Liedgren on myös huomauttanut pohjoismaisen kielenkäytön osalta, että ilmaisut diplom ja urkund eivät ole yhtä täsmällisesti eroteltuja kuin mannermaisessa historiantutkimuksessa. Kuitenkin ilmaisu diplom varataan myös pohjoismaisissa kielissä ennen kaikkea juhlallisille, kuninkaan antamille asiakirjoille.6 Hallitsija-asiakirjat voidaan toisaalta jakaa myös diplomeihin ja mandaatteihin. Näiden välinen ero on syntyvän oikeudellisen tilanteen luonteessa: diplomi luo kestävää oikeutta ja pysyviä privilegioita, mandaatti taas on rajoitettu, ainutkertainen hallinnollisluonteinen oikeus tai tehtävä. Mandaattien ja diplomien ohella hallitsijat antoivat myös tuomioita (placita).

Diplomaatikot tekevät usein myös erottelun ns. todistusasiakirjan ja dispositiivisen asiakirjan välillä. Tämä nähtiin merkittävänä erona myös varhaiskeskiaikaisen chartan ja notitian välillä.
Charta oli muodoltaan lähellä kuninkaallista diplomia ja kirjettä oleva yksityisasiakirja. Siinä asiakirjan antaja vahvistaa kirjallisesti todistajien edessä tapahtuneen oikeustoimen, esimerkiksi lahjoituksen tai kaupan. Addressaatti eli vastaanottaja saa asiakirjan itselleen. Charta tarkoitti antiikin roomalaisten kielenkäytössä papyruslehteä, sittemmin se levisi laajempaan käyttöön kuvaamaan myös sinettiasiakirjoja, notariaatti-instrumentteja ja sopimuksia. Leimallista asiakirjatyypille on subjektiivinen muoto (eli se on kirjoitettu yksikön ensimmäisessä persoonassa), antajan ja todistajien allekirjoitukset, subjektiivinen kirjuriformeli. Asiakirjatyyppi alkoi jäädä pois käytöstä 800-luvulta alkaen. Sen asema säilyi kuitenkin Italiassa ja Etelä-Ranskassa sydänkeskiajalle kunnes notariaatti-instrumentit valtasivat alaa.

Notitia puolestaan on asiakirjatekniseltä kannalta objektiivisesti laadittu: siinä käytetään henkilöiden välistä oikeustoimea kuvattaessa kolmatta persoonaa. Todistajat ja kirjurit nimettiin myös notitiassa. Heinrich Brunner näki chartan ja notitian välisen eron myös niiden todistusluonteessa. Brunnerin mukaan charta oli luonteeltaan oikeutta luova, konstitutiivinen tai dispositiivinen asiakirja. Notitia puolestaan olisi vain tapahtuneesta oikeustoimesta todistava asiakirja (todistusasiakirja sanan suppeassa mielessä). Modernimmat tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että molemmat asiakirjatyypit olivat oikeudelliselta näkökannalta jo tapahtuneesta oikeustoimesta todistavia asiakirjoja. Itse oikeustoimi taas oli alueellisesti vaihteleva, symbolirikas tapahtuma. Ero notitian ja chartan välillä lieneekin juhlallisuuden asteessa: chartan laatiminen ja luovuttaminen oli juhlallisempi tapahtuma kuin notitian laatiminen. Keskiajalla ei tehty eroa konstitutiivisen ja todistusasiakirjan välillä.

Tärkeintä on huomata, että diplomatiikan käsitteistö vaihtelee eri maissa ja eri tutkimus­traditioissa. Käytetty käsitteistö ei ole keskiaikaista, vaan modernia tieteellistä termino­logiaa, joka on jatkuvan variaation ja keskustelun alaista.

(jatkuu...)

Aidon ja väärän erottamista

Diplomatiikka ei ole salatiedettä. Periaatteessa diplomaattinen metodi on varsin yksinkertainen: kyse on historiallis-filologisesta menetelmästä, joka perustuu keskiaikaisten asiakirjojen tekstin sekä ulkoisten piirteiden järjestelmälliseen vertailuun. Näin voidaan havaita analysoitavan asiakirjan poikkeamat tiettynä aikakautena, tietyllä maantieteellisellä alueella ja tietyssä kansliassa vallinneista käytännöistä. Poikkeamien avulla asiakirja voidaan esimerkiksi havaita tekstiltään muunnelluksi jäljennökseksi tai oletettua laatimisajankohtaa myöhemmäksi väärennökseksi.

Diplomaattisessa tutkimuksessa analysoitava asiakirjakorpus voi muodostua esimerkiksi kanslian, maantieteellisen alueen, asiakirjan laatijan tai aikakauden perusteella. Osin diplomaattinen analyysi on mahdollista asiakirjajulkaisujen perusteella, osaan kysymyksistä voidaan saada selvyys vain alkuperäisten asiakirjojen tai faksimile-julkaisujen perusteella.

Jo keskiajalla oltiin kiinnostuneita asiakirjojen aitoudesta. Systemaattisena oppialana diplomatiikka syntyi kuitenkin vasta uuden ajan alussa osana kirkollisia kiistoja, kun reformaattorit ja vastareformaattorit julkaisivat laajoja historiallisten asiakirjojen kokoelmia. Nämä nostivat esiin kysymyksen asiakirjojen aitoudesta.

Diplomatiikkaa kehitettiin kahdessa keskuksessa, Pariisin St. Germain-des-Près'n mauristiluostarissa sekä Antwerpenissa Jean Bollandin Acta sanctorum -editiokokoelmaa julkaisseessa instituutissa. Käänteentekevää diplomatiikan synnyn kannalta oli Bollandin seuraajan, Daniel Papebrochin 1675 Acta sanctorum -sarjassa julkaisema johdantoteksti Propylaeum antiquarium circa veri et falsi discrimen in vetustis membranis. Papebroch analysoi Dagobert I:n (frankkien kuningas 629 – 638/639) antamaksi oletettua diplomia vuodelta 638 ja vertasi sen sisältöä, tyyliä, käytettyjä kaavamaisia ilmaisuja (formeleita), monogrammeja ja käsialoja ajan muihin dokumentteihin. Näin Papebrochia voidaan pitää kriittisen asiakirjatutkimuksen perustajana. Jean Mabillon puolestaan (1628–1714) julkaisi kuusi vuotta myöhemmin vastauksensa Papebrochin kirjoitukselle monumentaalisessa teoksessaan De Re Diplomatica. Teoksessa Mabillon hahmotteli entistä järjestelmällisemmän diplomatiikan alaa. Pian samankaltaisia tutkimuksia laadittiin ympäri Eurooppaa.

Kirkolliset ja juridiset intressit korvautuivat 1800-luvulla kansallisilla intresseillä. Uudet diplomatiikan tutkimuksen keskukset olivat sekulaareja laitoksia, kuten Pariisin École des chartes, joka perustettiin 1821 antamaan koulutusta paleografiassa, diplomatiikassa ja kronologiassa. Saksassa puolestaan alettiin julkaista Monumenta Germaniae Historica -lähdejulkaisua (MGH) vuonna 1824. Pariisissa opiskelleen Theodor von Sickelin vaikutuksesta Österreichisches Institut für Geschichtsforschung (perustettu 1854) suuntautui École des chartesin mallin mukaisesti historiallisten aputieteiden tutkimukseen. Nämä kaikki instituutiot ovat nykyäänkin toimivia merkittäviä keskiajan diplomatiikan tutkimuskeskuksia.

Kun ns. tieteellinen historiantutkimus syntyi 1800-luvulla, alettiin asiakirjojen lähdearvoa korostaa entisestään. Asiakirjojen ajateltiin olevan objektiivisia, totuudenmukaisia lähteitä – toisin kuin kertovat lähteet. Tämän käsityksen mukaan kirjoittajan kuuluminen tiettyyn kansaan, hänen luonteensa, kasvatuksensa ja maailmankuvansa estivät ”objektiivisen totuuden” säilymisen kertovissa lähteissä – Wienin instituutin johtajana (1945–1962) toiminut Leo Santifaller mainitsi useita kertoja julkaistussa diplomatiikan johdantoesityksessään jopa kirjoittajan rodun objektiivisuuden esteenä. Sen sijaan asiakirjalähteitä pidettiin tendenssittöminä oikeuselämän jäänteitä. Niiden katsottiin kuvaavan tosiasioita ja todellisia tapahtumia, joiden osana asiakirjat olivat syntyneet ja joista ne jäänteinä todistivat. Subjektiiviset ja henkilökohtaiset tekijät eivät vaikuta asiakirjoihin, vaan ne ovat objektiivisia lähteitä, joita voidaan tutkia käyttämällä järjestelmällisesti eksaktia diplomaattista metodia. Siten historiallisen totuuden selvittämisen kannalta keskeistä oli väärennösten erottaminen aidoista dokumenteista.

Näin jyrkkää näkemystä ei kovin moni esittäisi nykyään, sillä 1900-luvun jälkipuoliskolta alkaen asiakirjat on nähty myös kulttuurisina tuotteina. Keskiajan – sen paremmin kuin muidenkaan aikakausien – asiakirjoilla ei ollut pelkästään oikeudellista ulottuvuutta, vaan kuten Heinrich Fichtenau on todennut, myös uskonnollinen, moraalinen ja poliittinen ulottuvuus.

Seuraavat merkittävät diplomaattisen menetelmän edistysaskeleet tehtiin 1860- ja 1870-lukujen Itävallassa. Tuolloin Julius von Ficker ja Theodor von Sickel korostivat originaalien käyttämistä tutkimuksen lähteinä, edellyttivät tutkimuksen vertailuaineistolta täydellisyyttä, kehittivät diplomaattisten editioiden laatimisperiaatteita, nostivat kansliahistorian tutkimuskohteeksi ja kiinnittivät huomiota esimerkiksi asiakirjojen päiväyskaavojen erikoisuuksiin. Tämän jälkeen diplomaattinen metodi ei ole kokenut perustavanlaatuisia metodisia muutoksia. Saksankielisen tutkimustradition kannalta nousi merkittäväksi myös keskustelu historiantutkimuksen ja diplomatiikan suhteesta. Itävallassa diplomatiikka erkaantui oppialana historiantutkimuksesta, kun Theodor von Sickel menetti poliittisista syistä oikeutensa luennoida historian alalla. Tämän jälkeen hän keskittyi ns. aputieteiden opettamiseen ja tutkimiseen. Näin tutkimuksen kannalta epärelevantit poliittiset syyt voivat vaikuttaa myös tieteenhistoriaan ja oppialojen eriytymiseen. Jatkossa historiantutkimuksen ja diplomatiikan suhde nousi pysyväksi kiistan aiheeksi: tulisiko diplomatiikkaa tutkia sen itsensä vuoksi, vai siksi, että se hyödyttää historiantutkimusta?

Mabillonille diplomatiikan kohteena olivat käytännössä kaikki arkistoaineistot, kirjeet, juridiset ja lainsäädännölliset dokumentit, sopimukset, testamentit, rekisterit ja inventaariot. Varsinkin Saksassa diplomatiikan ala kaventui vähitellen, kun diplomaatiikot keskittyivät 1800-luvulta alkaen entistä enemmän oikeutta luoviin dokumentteihin (Urkunden). Tämän näkökulman mukaan pelkästään informaation välittämiseksi tarkoitettu kirjeenvaihto tai hallinnolliset asiakirjat eivät kuuluneet diplomatiikan alaan. Tämä suppea diplomatiikan alan määrittely on edelleen varsin käyttökelpoinen tapa rajata diplomatiikan alaa.

Suppean ja teknisen diplomatiikan määrittelyn rinnalla esiintyy myös laajempi diplomatiikkakäsitys. Esimerkiksi Leonard E. Boyle omaksui laajalti luetussa diplomatiikan esittelyssään (1992) huomattavan laajan määrittelyn diplomatiikan kohteelle. Boylen mukaan diplomatiikka on järkevintä käsittää minkä tahansa asiakirjalähteen tieteelliseksi tutkimukseksi, oli kyse sitten juridisesta, kvasijuridisesta tai ei-juridisesta lähteestä. Boylen diplomatiikka ei juuri eroa lähdekritiikistä, sillä hän kuvaa diplomatiikkaa kirjallisen analyysin muodoksi (”a form of literary criticism”), jonka tarkoituksena on ymmärtää, mitä asiakirjat sanovat ja selvittää, onko tämä yhtäpitävää muun asiasta tiedetyn kanssa.

Diplomatiikassa tehdään ero asiakirjan sisäisten ja ulkoisten piirteiden välillä. Sisäiset piirteet ovat asiakirjan tekstuaalisia tai kielellisiä piirteitä, ulkoisia piirteitä voisi kutsua myös materiaalisiksi piirteiksi. Näitä ovat esimerkiksi asiakirjan kirjoitusmateriaali, käytetty muste, käsiala sekä tapa, jolla dokumentti on taiteltu ja sinetöity. Ulkoisia piirteitä voidaan tutkia lähinnä alkuperäisinä säilyneiden asiakirjojen avulla, jossakin määrin myös valokuvatun aineiston perusteella. Sisäisiä piirteitä taas voidaan analysoida myös luotettavien myöhäisempien käsikirjoituskopioiden perusteella. Sisäisiin piirteisiin luetaan kuuluvaksi asiakirjan juridinen sisältö, kieli, tekstissä mainitut paikat ja ajoitus sekä yksittäiset asiakirjaformelit.

Historiantutkijat – ja diplomaatikot – keskittyvät usein sisäisiin piirteisiin. On kuitenkin muistettava, että keskiajan pitkälle illitteraatissa yhteiskunnassa asiakirjojen ulkoiset piirteet olivat lähes yhtä merkittäviä kuin sisäiset piirteet. Varsinkin hallitsijoiden antamat juhlalliset asiakirjat oli tarkoitettu ensi sijassa katseltaviksi, vasta toissijaisesti luettaviksi. Verbaalisen retoriikan ohella on korostettu ”visuaalista retoriikkaa”.

Sekä sisäiset että ulkoiset piirteet voivat olla hyödyksi asiakirjan aitoutta arvioitaessa. Esimerkiksi suomalaisesta keskiajan asiakirja-aineistosta merkittävä osa on säilynyt ainoastaan jäljennöksinä esimerkiksi 1500–1700-lukujen tuomiokirjoissa. Nämä jäljennökset ovat usein ortografialtaan modernisoituja. Lisäksi jäljennettäessä teksteihin on usein pujahtanut kopiointivirheitä. Näistä syistä jäljennösten aitoutta on usein hankala arvioida. Keskeiseksi kriteeriksi nousevat usein asiakirjassa mainitut henkilöt: on selvitettävä, tunnetaanko esimerkiksi tuomiokirjeessä tai kauppakirjassa mainitut henkilöt muista samalta aikakaudelta peräisin olevista lähteistä.

Ulkoisia piirteitä meikäläisen aineiston osalta voitaisiin tutkia esimerkiksi Naantalin birgittalaisluostarin asiakirjojen perusteella. Tästä aineistosta onkin pystytty identifioimaan erillisiä käsialoja. Ulkoisten piirteiden analyysissä aidon asiakirjan on sovittava esimerkiksi käsialansa ja käytetyn materiaalin osalta yhteen aikakauden muiden asiakirjojen kanssa.
Järjestelmällinen vertailu ja aikakauden asiakirjakulttuurin tuntemus mahdollistaa lisäksi yleisen ja yksityisen erottamisen dokumentista, mikä on merkittävää lähdekritiikin kannalta.

Tunnettu esimerkki Suomea koskevassa aineistossa on paavin asiakirja, jossa mainitaan viinitarhat muiden Turun tuomiokirkon omistusten joukossa (decimas, terras, domos, vineas, prata, pascua, nemora, molendina, iura, iurisdicciones et quedam alia bona – ”kymmenykset, maat, talot, viinitarhat, niityt, laidunmaat, lehdot, oikeudet, tuomiovallat ja eräät muut omistukset”). Koska kyseessä oli vakiintunut ilmaisu, jota kuuria käytti vahvistaessaan oikeuksia ja omistuksia, ei tästä voida päätellä Turun tuomiokapitulin omistaneen viinitarhoja. Asiakirjakulttuuri ja kuuriassa käytetyt mallikirjeet sanelivat tekstimuodon, eivät kaukaisessa Pohjolassa vallinnet todelliset olosuhteet.

Toinen, maanläheisempi esimerkki löytyy lukuisista suomalaisista talonpoikaisia maaomistuksia koskevista asiakirjoista. Niissäkin luetellaan tiettyyn kauppaan kuuluvat oikeudet ja omaisuudet vakiintuneessa muodossa. Käytetyt ilmaisut ovat niin vakiintunut osa asiakirjatyyppiä, että yksittäisen asiakirjan ilmaisujen perusteella tuskin voi päätellä, kuuluiko tiettyyn tilaan peltojen ja niittyjen ohella vaikkapa asiakirjassa mainittuja kalastuspaikkoja. Latinankieliset, kansainvälisest asiakirjailmaisut vaikuttivat myös kansankielisten asiakirjojen ilmaisuihin.

Sisäisten piirteiden analyysin osalta sofistikoitunein lähestymistapa lienee von Sickelin ja Wienin koulun kehittämä diktaattianalyysi. Diktaattianalyysillä tarkoitetaan ennen muuta sydänkeskiajan keisariasiakirjojen tutkimuksessa käytettyä, pitkälle vietyä tyylianalyysiä ja -vertailua. Diktaattianalyysin tarkoituksena on identifioida yksittäisen, kopiona säilyneen asiakirjan tekstin laatija analysoimalla sen kielellisiä ja tyylillisiä piirteitä. Asiakirjan kieltä, sanastoa ja lauserakenteita verrataan muiden, originaaleina säilyneiden dokumenttien piirteisiin. Näin kopiona säilyneen asiakirjan kirjoittaja voidaan parhaassa tapauksessa tunnistaa henkilöksi, joka on laatinut myös originaalina säilyneitä asiakirjoja.

Originaaliasiakirjoja koskevien käsialatutkimusten perusteella keisarikunnan hallitsijoiden kansliassa vaikuttaneet kirjurit tunnetaan varsin hyvin. Esimerkiksi Fredrik Barbarossan (Saksan kuningas 1152–1190, Rooman keisari 1155--1190) kanslian kirjurit voidaan originaaliasiakirjojen osalta identifioida melko yksiselitteisesti. Laatijan tunnistaminen tekstin sanamuodon perusteella edellyttää puolestaan sitä, että kansliassa vaikuttaneiden henkilöiden välillä on havaittavissa eroja kielen- ja asiakirjakaavojen käytössä. Siksi diktaattianalyysi ei ole kaikkiin tutkimuskohteisiin soveltuva tutkimusmenetelmä.

Aidon ja alkuperäisen erottaminen asiakirjaväärennöksestä tai muunnellusta tekstistä on diplomatiikan keskeinen lähtökohta. Tästä 1600-luvun lähtökohdasta on edetty huomattavasti monipuolisempiin kysymyksenasetteluihin. Moderni diplomaattinen tutkimus on näköaloiltaan huomattavasti laajempaa kuin pelkkää toden ja väärän erottamista toisistaan. Puolen vuosisadan ajan asiakirjoja on analysoitu entistä useammin myös kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Tämän lähestymistavan mukaan kaavamaisetkin ilmaisut, asiakirjojen yleiset toistuvat osat, voivat kertoa historiantutkimuksen kannalta kiinnostavia asioita menneisyyden yhteiskunnasta ja kulttuurista. Aidon ja väärennöksen erottaminen jääkin aikaisempaa vähemmälle huomiolle, kun asiakirjatekstit ymmärretään kulttuurisina tuotteina ja todellisuuden representaatioina.

(jatkuu...)

Kronologialla ei tarkoiteta pelkästään asioiden ja tapahtumien ajallista järjestystä, vaan myös yhtä historiantutkimuksen vähemmän tunnetuista aputieteistä. Kronologia voidaan jakaa matemaattiseen eli astronomiseen kronologiaan sekä tekniseen eli historialliseen kronologiaan. Ensiksi mainittu tutkii aikayksiköiden määrittelyn kannalta tärkeiden taivaankappaleiden liikkeitä. Historiallinen kronologia puolestaan tutkii eri kansojen parissa eri aikoina käytettyjä ajanlaskun menetelmiä ja pyrkii suhteuttamaan nämä toisiinsa. Tässä keskityn kronologiaan vain viimeksi mainitussa merkityksessä, ja vieläpä yksinomaan länsimaisen kronologian osalta.

Vuosien numerointi Kristuksen syntymästä alkaen oli 500-luvulla eläneen munkki Dionysius Exiguuksen keksintö. Dionysius laati taulukon pääsiäisen ajoittamiseksi, ja tähän tarkoitukseen vuosien numerointi sopi hyvin. Seuraavalla vuosisadalla Beda Venerabilis otti vuosiluvut käyttöön historiankirjoituksessa. Tästä lähtien numeroidut vuodet tarjosivat selkeän kronologisen rungon menneisyyttä koskeville kertomuksille. Vuosilukujen selkeyttä vähensi kuitenkin suuresti se, että ei ollut yhtenäistä käsitystä päivästä, jolloin vuosi vaihtuu. Tähän ongelmaan historiankirjoittajat kiinnittivät huomiota jo sydänkeskiajalla.

Keskiajalla ajanlaskun perustana oli Julius Caesarin määräämään kalenterireformiin perustuva kalenteri, joka otettiin Roomassa käyttöön vuonna 46 e.a.a.. Juliaanisen kalenterin mukaan vuosi alkaa tammikuun ensimmäinen päivä, ja vuodessa on 365 päivää (karkausvuonna 366 päivää). Keskiajalla tätä käytäntöä ei kuitenkaan noudatettu johdonmukaisesti, ja käytössä oli peräti viisi eri vuoden vaihtumispäivää. Näistä kaksi perustui roomalaiseen traditioon, kolme kirkolliseen kalenteriin. Kirkollisiin juhliin perustuen vuosi saattoi vaihtua 25. maaliskuuta (annunciatio Mariae), pääsiäisenä tai jouluna. Pääsiäisen ajoittamiseen liittyvät ongelmat ovat yleisimpiä keskiajan kronologian ongelmia. Ne ratkeavat helpoimmin käyttämällä tarkoitusta varten laadittuja taulukoita tai nyttemmin tietokoneohjelmia.

Vuoden vaihtumispäivä vaihteli alueittain: esimerkiksi Espanjassa tammikuun ensimmäinen oli kaikkein harvimmin käytössä. Nyrkkisääntöjä vuoden vaihtumisen ajoittamiseksi on vaikea antaa; kronikoissa mainittuja tapahtumia ajoitettaessa on syytä perehtyä paikallisiin traditioihin. Saksalaisessa historiankirjoituksessa jouluun perustuva vuoden vaihtuminen on kuitenkin yleisin. Asiakirjalähteiden osalta indiktion käyttäminen vaihtoehtoisena vuoden määrittelynä helpottaa tilannetta, sillä indiktiovuosi vaihtui roomalaisen tradition mukaan yksiselitteisesti syyskuun ensimmäisenä päivänä.

Usein asiakirjoissa ilmoitettiin myös monentenako kuninkaan (tai muun hallitsijan) hallitsijavuotena asiakirja on annettu. Tämäkään ei näennäisestä selkeydestään huolimatta ole erityisen yksiselitteinen tapa ilmaista vuosi, sillä hallintavuosia saatettiin laskea valtaannoususta, ensimmäisestä vallankäytön tilanteesta tai kruunajaisista lähtien. Siten hallitsijuuden vuosi ei myöskään vaihtunut tammikuun ensimmäisenä päivänä. Nämäkin käytännöt vaihtelivat alueittain ja ajoittain.

Päiväys ilmoitettiin keskiajalla usein pyhimyskalenterin avulla. Myös näiden juhlien ajankohta saattoi vaihdella eri alueilla ja aikakausina. Siksi tässäkin suhteessa on syytä perehtyä juuri omaa tutkimusaikakautta ja maantieteellistä aluetta koskeviin hakuteoksiin ja käsikirjoihin.

Oikean laidan uutispalstalla kiinnitin huomiota juttuun, jossa kerrotaan Irlannissa kaupan olevista linnoista.

Tarjolla olisi monta aika mukavan näköistä paikkaa, joissa sopisi viettää säädynmukaista elämäntapaa. Kelpaisi sitten katsella dvd-levyiltä vaikkapa Laakson kuningasta. Linnat näyttävät kyllä kuvien perusteella olevan kunnossa, josta kiinteistövälittäjä käyttäisi ilmaisua "remontoijan unelma".

Valitettavasti humanistin tuloilla ei oikein ostella noita linnoja. Mutta ehkä vielä joskus...

Kävin tänään Turussa tutustumassa uuteen asuntooni ja hiukan myös kaupungin keskustaan. Apostolinkyydin nopeuden ansiosta huomiota tuli kiinnitettyä Ylioppilaskylän ja Räntämäellä sijaitsevan asuntoni välisiin kadunnimiin.

Keskiajan näkyminen - olettaakseni 1980-luvulla keksityissä - nimissä yllätti. Halistentie muuttui vuosien 1227-1241 välisenä aikana vaikuttaneen paavin mukaan nimetyksi Gregorius IX:n tieksi. Gregoriusta muistettaneen Turussa siksi, että Turun tuomiokirkon Mustassa kirjassa on säilynyt sarja Gregoriuksen kirjeitä. Näistä tietysti REA 1 (Perugia 23.1. 1229) liittyy Räntämäkeen. Kirjeeseen on Mustassa kirjaa 1400-luvulla koottaessa lisätty otsikko Bulla Gregorij de translacione ecclesie katedralis a Raenthamaekj usque huc. (Gregoriuksen bulla katedraalikirkon siirtämisestä Räntämäeltä tänne.").

Paavin kirjeessä Linköpingin piispalle sekä Gotlannin sistersiläisluostarin apotille ja Visbyn rovastille kerrotaan, että Suomen piispa on kertonut katedraalikirkon sijainneen paikassa, joka ei ollut erityisen sopiva. Tämän vuoksi piispa oli pyytänyt paavin valtuutusta kirkon siirtämiseksi sopivampaan paikkaan. Jos asia todella on näin, voitaisiin kirkko paavin auktoriteetin nojalla siirtää soveliampaan paikkaan.

Lähetyshiippakunnan keskus siirtyi 1230-luvulla Nousiaisista Maarian Koroisten niemelle. Arkeologisten kaivausten perusteella näyttää siltä, että tänne rakennettiin nyt puukirkko. Sukupolvea myöhemmin puukirkkoa seurasi entistä suurempi puukirkko. Koroisista piispankirkko siirrettiin aikanaan nykyisen tuomiokirkon paikalle. Todennäköisesti rakennustyöt käynnistyivät vuoden 1290 jälkeen.

Gregorius IX:n tien jälkeen risteävä Paavinkatu ei enää yllättänyt yksinäistä kulkijaa.

Ensimmäisen vuoden opiskelijana opin antiikintutkimuksen johdantokurssilla, että Rooman foorumilla tuhannen vuoden ajan tuhottiin antiikin kulttuuriperintöä kierrättämällä antiikin monumenttien marmoria sementin raaka-aineeksi. Kestävän kehityksen mukainen toiminta ei tainnut 1980- ja 1990-lukujen taitteessa olla vielä kovin muodikasta.

Kesälomallaan Riminiin päätyvät voivat kuitenkin päätyä ihailemaan 1200-luvun klassisoivaa veistostaidetta Castel Sismondossa syyskuun alkuun saakka auki olevassa näyttelyssä. Oma lomamatkani kohdistui kuitenkin Rooman valtakunnan pohjoisempiin osiin. Niistä enemmän tuonnempana.

[1] Spotlight on Medieval art in Rimini. Show examines the influence of classical art"

Kaikki roomankävijät ovat varmasti kiinnittäneet huomiota Capitoliumin museon hienoon susiveistokseen; siihen, jossa naarassusi imettää Romulusta ja Remusta.

Maailmalta kantautuu nyt uutisia, että kyse ei kuitenkaan ole sen paremmin roomalaisesta kuin etruskilaisestakaan pronssiveistoksesta, vaan keskiaikaisesta taideteoksesta. Jo aikaa sitten havaittiin, että veistosryhmän Romulus ja Remus ovat myöhäisempiä lisiä. Tyylin perusteella ne ovat peräisin 1400-luvun jälkipuoliskolta. Itse sutta on kuitenkin pidetty antiikkisena ja etruskiperäisenä pidetty veistos on ajoitettu 400-luvulle eKr.

Anna Maria Carruba kiinnitti kuitenkin huomiota suden valutekniikkaan. Hänen mukaansa antiikin aikana ei tunnettu käytettyä tekniikkaa, ja siksi susi tulisi ajoittaa keskiajalle.

Carruban tutkimusten takia sutta alettiin tutkia luonnontieteellisin menetelmin helmikuussa 2007. Viime vuoden elokuussa julkisuuteen alkoi tihkua tietoa radiohiiliajoituksen tuloksista, mutta tietoa lopullisista tutkimustuloksista saatiin odottaa aina heinäkuuhun 2008 saakka. Muutama päivä sitten (9.7. 2008) arvostettu italialainen sanomalehti La Repubblica uutisoi lopulta, että Capitoliumin susi on peräisin 1200-luvulta.

Vielä toistaiseksi uudet tulokset eivät näy Capitoliumin museon verkkosivuilla. Saa nähdä, kuinka nopeasti keskeisen kansallisen symbolin uusi ajoitus hyväksytään - vai esitetäänkö museossa Rooman perustamismyyttiä kuvaava veistos jatkossakin arkaaiselta kaudelta peräisin olevana.

Lähde: Peter Popham, Lupa Capitolina is from the 13th century. Symbol of Rome found to be 1,000 years too young

News for Medievalists vaikuttaa medievistien kannalta kiinnostavalta ja seuraamisen arvoiselta blogilta. Blogi sisältää keskiajan tutkimuksen kannalta kiinnostavia uutisia brittiläisestä näkökulmasta.

Kyse on ilmeisesti remixatuista uutissyötteistä, eli mitään erityisen omaperäistä ei ole tarjolla. Säästyypähän lukija omien googlehakujen tekemiseltä.

Keskiaika jää jatkossa entistäkin vähemmälle, sillä siirryn Turun kauppakorkeakouluun opiskelijaksi syyskuussa 2008. Sitä odotellessa toivottelen hyvää kesälomaa harvoille lukijoilleni.

Concilium medii aevi -verkkolehden uusin numero (2008) on ilmestynyt ja luettavissa verkossa vapaasti, ilman tunnuksia ja salasanoja myös yliopistoverkkojen ulkopuolella.

Tämä blogi näyttää keskiajantutkimuksen myötä unohtuneen vuodeksi. Ehkäpä vielä joskus...