Keskiajan diplomatiikkaa (2)

Asiakirjatyyppejä ja erotteluja

Keskieurooppalaisissa menetelmäoppaissa ja diplomatiikan käsikirjoissa luokitellaan keskiajan asiakirjoja monin eri tavoin. Kenties yleisin tapa on jakaa asiakirjat niiden antajan mukaisesti. Klassisissa diplomatiikan esityksissä tyydyttiin kolmijakoon:

(1) kuninkaalliset asiakirjat
(2) paavin asiakirjat
(3) yksityisasiakirjat

Tämä jaottelu heijastaa 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella vallinneita käsityksiä siitä, mikä historiassa on merkittävää: historia oli paavien ja kuninkaiden historiaa. Lisäksi jaottelussa näkyy keskiajantutkimuksen painottuminen varhais- ja sydänkeskiaikaan. Myöhäiskeskiaika oli pitkään varsin vähän tutkittu aikakausi. Nykytutkijoiden näköalat ovat selvästi laajempia, mikä näkyy myös asiakirja-aineiston luokittelusssa. Esimerkiksi Guyotjeannin, Pycke ja B. Tock (1993) luokittelevat asiakirjat seuraavasti:

(1) hallitsijan asiakirjat
(2) ruhtinaiden, muiden herrojen ja kaupunkien asiakirjat
(3) paavin asiakirjat
(4) piispan asiakirjat
(5) yksityisasiakirjat

Hallitsijoiden ohella myös kaupungit ja alempi aatelisto on nostettu kiinnostuksen kohteeksi. Edelleen yksityisasiakirjat muodostavat oman sekalaisen osastonsa. Eri ryhmät eroavat toisistaan myös traditiosidonnaisuuden suhteen: varsinkin paavien ja hallitsijoiden asiakirjat ovat hyvin traditiosidonnaisia, yksityisasiakirjojen laaja ja heterogeeninen ryhmä puolestaan on vähiten traditioiden ja kansliakäytäntöjen sitoma.

Alueelliset ja kronologiset erot eri asiakirjakulttuurien välillä ovat Euroopan keski­ajan sisällä suuria. Näistä sekä hallinnollisista erityispiirteistä johtuen esimerkiksi suoma­lai­nen keskiajan asiakirjakulttuuri voitaisiin esitellä hyvin toisella tavalla.1 Keski­eurooppa­lai­sissa diplomatiikan esityksissä vähälle huomiolle jäävät yksityis­asiakirjathan muo­dos­tavat Suomen alueen aineistosta ylivoimaisesti suurimman osan. Suurten variaatioiden takia tässä yhtey­dessä voidaan käsitellä aihepiiriä vain pääpiirteittäin, kiinnittäen vain vähän huomiota alueellisiin tai ajallisiin vaihteluihin.

Diplomatiikan systemaattisissa esityksissä tehdään perinteisesti ero julkisen ja yksityisen asia­kirjan välillä. Kysymys julkisen ja yksityisen käsitteellisestä erosta keskiajalla on var­sin epäselvä, tämäkin jaottelu on pikemmin moderni kuin keskiaikainen. Tästä syystä monet tutkijat välttävät nykyään julkisen asiakirjan käsitettä; mieluummin puhutaan täsmällisemmin esimerkiksi keisarillisesta tai piispan asia­kirjasta. Yksityisasiakirjaa (Privaturkunde, acte privé) puolestaan käytetään lähinnä apukäsitteenä tarkoittamaan kaikkea sitä, mikä ei kuulu helpommin määriteltäviin ryhmiin. Keskiajalla julkisella asiakirjalla tarkoitettiin jul­ki­suutta salaisen vastakohtana, ei yksityisen vastakohtana, kuten moderneissa esityksissä. Myös ero kirjeen ja asiakirjan välillä on varsin häilyvä, sillä keskiajan (todistus)asiakirjatkin ovat kirjeen muotoon laadittuja. Kirjehän, sanan tiukassa merki­tyk­sessä, on laadittu informaation välittämistä varten. Kirjeen sisältö ei välttämättä ole lainkaan juridinen. Toisaalta kirjeen an­ta­ja (lähettäjä) voi olla myös ”julkinen” henkilö, jol­loin kirjeessä annettu juridis­luonteinen infor­maatio täyttäisi (todistus)asiakirjan edellytykset.

Suomen kieleen ei ole vakiintunut täsmällistä diplomatiikan sanastoa – toisaalta myöskään keski­ajalla ei nykydiplomatiikan käsitteillä ollut täsmällisiä vastineita. Esimerkiksi Ludolf Hildes­heim­lainen totesi 1200-luvulla laatimassaan summa dictaminum -teoksessa käyt­tä­vän­sä sa­noja dictamen, epistola, karta ja litera synonyymeinä ja keskenään vapaasti vaihdettavina.

Jan Liedgren on myös huomauttanut pohjoismaisen kielenkäytön osalta, että ilmaisut diplom ja urkund eivät ole yhtä täsmällisesti eroteltuja kuin mannermaisessa historiantutkimuksessa. Kuitenkin ilmaisu diplom varataan myös pohjoismaisissa kielissä ennen kaikkea juhlallisille, kuninkaan antamille asiakirjoille.6 Hallitsija-asiakirjat voidaan toisaalta jakaa myös diplomeihin ja mandaatteihin. Näiden välinen ero on syntyvän oikeudellisen tilanteen luonteessa: diplomi luo kestävää oikeutta ja pysyviä privilegioita, mandaatti taas on rajoitettu, ainutkertainen hallinnollisluonteinen oikeus tai tehtävä. Mandaattien ja diplomien ohella hallitsijat antoivat myös tuomioita (placita).

Diplomaatikot tekevät usein myös erottelun ns. todistusasiakirjan ja dispositiivisen asiakirjan välillä. Tämä nähtiin merkittävänä erona myös varhaiskeskiaikaisen chartan ja notitian välillä.
Charta oli muodoltaan lähellä kuninkaallista diplomia ja kirjettä oleva yksityisasiakirja. Siinä asiakirjan antaja vahvistaa kirjallisesti todistajien edessä tapahtuneen oikeustoimen, esimerkiksi lahjoituksen tai kaupan. Addressaatti eli vastaanottaja saa asiakirjan itselleen. Charta tarkoitti antiikin roomalaisten kielenkäytössä papyruslehteä, sittemmin se levisi laajempaan käyttöön kuvaamaan myös sinettiasiakirjoja, notariaatti-instrumentteja ja sopimuksia. Leimallista asiakirjatyypille on subjektiivinen muoto (eli se on kirjoitettu yksikön ensimmäisessä persoonassa), antajan ja todistajien allekirjoitukset, subjektiivinen kirjuriformeli. Asiakirjatyyppi alkoi jäädä pois käytöstä 800-luvulta alkaen. Sen asema säilyi kuitenkin Italiassa ja Etelä-Ranskassa sydänkeskiajalle kunnes notariaatti-instrumentit valtasivat alaa.

Notitia puolestaan on asiakirjatekniseltä kannalta objektiivisesti laadittu: siinä käytetään henkilöiden välistä oikeustoimea kuvattaessa kolmatta persoonaa. Todistajat ja kirjurit nimettiin myös notitiassa. Heinrich Brunner näki chartan ja notitian välisen eron myös niiden todistusluonteessa. Brunnerin mukaan charta oli luonteeltaan oikeutta luova, konstitutiivinen tai dispositiivinen asiakirja. Notitia puolestaan olisi vain tapahtuneesta oikeustoimesta todistava asiakirja (todistusasiakirja sanan suppeassa mielessä). Modernimmat tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että molemmat asiakirjatyypit olivat oikeudelliselta näkökannalta jo tapahtuneesta oikeustoimesta todistavia asiakirjoja. Itse oikeustoimi taas oli alueellisesti vaihteleva, symbolirikas tapahtuma. Ero notitian ja chartan välillä lieneekin juhlallisuuden asteessa: chartan laatiminen ja luovuttaminen oli juhlallisempi tapahtuma kuin notitian laatiminen. Keskiajalla ei tehty eroa konstitutiivisen ja todistusasiakirjan välillä.

Tärkeintä on huomata, että diplomatiikan käsitteistö vaihtelee eri maissa ja eri tutkimus­traditioissa. Käytetty käsitteistö ei ole keskiaikaista, vaan modernia tieteellistä termino­logiaa, joka on jatkuvan variaation ja keskustelun alaista.

(jatkuu...)