Keskiajan diplomatiikka (3)

Asiakirjojen perusrakenne

Keskiajalla asiakirjan teksti seurasi tiettyä kaavamaista rakennetta. Tämän lisäksi asiakirja fyysisenä objektina rakentui tietyllä tavalla. Pergamentin, myöhemmin paperin, ohella asiakirjaan kuuluivat kiinteänä osana myös sinetit. Kotimaisen tai laajemmin ruotsalaisen aineiston parissa työskentelevä tutkija pääsee valitettavan harvoin analysoimaan asiakirjoja fyysisinä objekteina. Tähän on syynä originaaleina säilyneen aineiston harvalukuisuus. Keskityn siksi seuraavassa lähinnä sisäisiin piirteisiin, joita voidaan analysoida myös asiakirjakopioiden perusteella.
Asiakirjatekstit noudattavat muiden tekstien tavoin kolmijakoista rakennetta: ne koostuvat alusta, keskiosasta ja lopusta. Näiden sisällä asiakirjateksti voidaan jakaa vielä pienempiin osiin.

Diplomatiikan esityksissä tavataan esittää keskiaikaisten asiakirjojen tekstin ideaalinen rakenne. Tosiasiassa vain juhlallisimmat asiakirjat noudattivat tätä kaavaa sen täydellisessä muodossa. Lisäksi eri kanslioissa käytössä olleet ohjeet vaikuttivat asiakirjoissa käytettyihin rakenteisiin. Keskiajalla laadituissa asia­kirja­oppaissa esitettiin asiakirjatekstin rakenne lisäksi huomattavasti tutkimuskirjallisuudessa konstru­oitua rakennetta yksinkertaisemmassa muodossa. Useimpien oppineiden mukaan kirje koostui viidestä osasta: salutatio, captatio benevolentiae, narratio, petitio ja conclusio. Tämän jaottelun taustalla on klassisen kreikkalaisen ja roomalaisen retoriikan tapa jakaa puhe kuuteen osaan. Keskiajan oppaissa suurimman huomion sai osakseen salutatio ja kysymys siitä, kuinka vastaanottajaa tulisi tervehtiä kirjeissä.

Invocatio, intitulatio, inscriptio

Asiakirjan invocatio-osassa viitattiin keskiajalla yleensä Jumalaan tai Pyhään Kolmi­naisuu­teen. Nykylukijan silmin nämä ilmaisut ovat hyvin kaavamaisia. Kuitenkin myös näillä ilmaisuilla on ollut paitsi yleinen, hurskaudesta osoittava merkitys, toisinaan myös ajankohtaisia teologisia kiistakysymyksiä kommentoivaa merkitystä. Karolingiajan hallitsija-asiakirjoissa esiintyvät invokaatiovariaatiot onkin kyetty liittämään sekä kolminaisuusoppia, adoptianismia ja ikonoklasmia koskeviin erimielisyyksiin että valtakunnan poliittiseen tilanteeseen. Luonnollisesti on vältettävä liian pitkälle meneviä tulkintoja, kaikilla variaatioilla ei suinkaan ole ajankohtaista viitekehystä.

Keskiajalla kirjoitetuissa asiakirjaoppaissa annettiin tarkkoja, hierarkista yhteiskuntajärjestystä heijastelevia ohjeita siitä, kuinka kirjeen antajaa ja vastaanottajaa tulisi kutsua kirjeissä. Ohjeet vaikuttivat myös kirjeissä käytettyihin ilmaisuihin. siten sydänkeskiajalta alkaen eivät alempiarvoiset yleensä osoittaneet tervehdystään (salutem) kirjeissään ylempiarvoiselle, vaan käyttivät jotakin kunnoitusta ja alamaisuutta korostavaa ilmaisua. Kirjeet tuli osoittaa eri tavoin myös vastaanottajille, joiden kanssa laatija oli ystävällisissä väleissä kuin vastaanottajille, joiden kanssa oltiin vihamielisissä väleissä. Eri lähettäjien ja vastaanottajien yhdistelmiä on luonnollisesti lukemattomia. Esimerkiksi Ludolf Hildesheimlainen jakoi asiakirjaoppaassaan hengellisen että maallisen säädyn selkeyden vuoksi vain kolmeen ryhmään: ylimpään, keskimmäiseen ja alimpaan ja antoi ohjeita näiden eri yhdistelmille. On tärkeää huomata, että silloinkin, kun kirje oli osoitettu henkilölle vailla mitään arvoasemaa, tuli häntä kunnioittaa jollakin lisämääreellä; kirje osoitettiin iocundo, sapienti tai discreto vastaanottajalle. Nämäkään ilmaisut eivät siis heijastele kirjeen laatijan käsityksiä vastaanottajan ominaisuuksista.

Asiakirjojen tai kirjeiden laatijat liittivät usein nimiinsä ilmaisuja, jotka osoittivat nöyryydestä (esim. licet indignus, licet immeritus 'vaikkakin arvoton') tai hurskaudesta. Arkkipiispojen, muiden piispojen ja kuninkaiden – ei kuitenkaan paavien – asiakirjoissa käytettiin usein ilmaisua, joka korosti heidän olevan asemassaan Jumalan armosta. Esimerkiksi Turun piispa Benedictus käytti ilmaisuja Dei gratia episcopus Aboensis ja divina miseratione episcopus Aboensis.

Keskiaikaisten asiakirjojen laadintaoppaiden mukaan ei asiakirjan antaja saanut liittää itseensä mitään ylimieliseksi tulkittavissa olevaa ilmaisua, vain nöyryydestä kertovat attribuutit olivat hyväksyttäviä. Tämä ohje koski kuitenkin vain hengellistä säätyä; ritarin tai porvarin ei tullut kutsua itseään ”arvottomaksi” tai ”mitä nöyrimmäksi”. Oppaissa annettiin myös ohjeita siitä, tuleeko lähettäjän nimi antaa kokonaisuudessaan vai lyhennettynä: paavin nimi tuli esittää kirjeessä kokonaisuudessaan, maallikon lyhennettynä alkukirjaimeen (tai kahteen ensimmäiseen konsonanttiin) ellei haluttu käyttää tuttavallista tyyliä.

Paavien asiakirjoissa tervehdyskaava seurasi (lukuun ottamatta myöhäiskeskiaikaisia kirjeitä (in forma brevis) muotoa:

N. episcopus, servus servorum Dei, salutem et apostolicam benedictionem ...

(Piispa N., Jumalan palvelijain palvelija, [esittää] tervehdyksen ja apostolisen siunauksen)

Paavin kanslian kielenkäytössä myös vastaanottajia varten vakiintuivat tietyt ilmaisut, jotka on esitelty oheisessa taulukossa. Elossa olevia vastaanottajia varten käytössä oli suppea valikoima kunnioi­tusta osoittavia ilmaisuja. Nämä jätettiin pois vain juutalaisten ja ekskommunikoitujen eli kirkonkiroukseen julistettujen kohdalla. Kun kirjeessä mainittiin kuolleita ihmisiä, käytettiin paaveista ilmaisua felicis recordationis ja muista bonae memoriae. Näitä ilmaisuja ei siis pidä tulkita erityisenä kunnioituksen tai läheisyyden osoituksina, ne kertovat ainoastaan vastaanottajan juridisesta ja kirkollisesta asemasta. Myös ilmaisu salutem et apostolicam benedictionem (tervehdyksen ja apostolisen siunauksen) oli käytössä aina, kun vastaanottaja oli ekskommunikoimaton kristitty. Mikäli tervehdyksen sijaan toivottiin vastaanottajalle ”terveempää järkeä” (spiritum consilii sanioris), vastaanottaja joko kuului ekskommunikoituihin tai ei ollut kristitty.

Asiakirjaoppaissa neuvottiin myös missä järjestyksessä kirjeen antaja (lähettäjä) ja vastaan­ottaja mainitaan salutatio-osassa. Jo aiemmin siteerattu Ludolf Hildesheimleinen opasti seuraavasti:

Samoin tervehdyksen laatimisessa on huomattava, että kun ylempi kirjoittaa alemmalle, sijoittaa hän nimensä vastaanottajan edelle. Mutta jos samanarvoinen kirjoittaa samanarvoiselle, sijoitettakoon edelle se, jolle kirjoitetaan. Alempiarvoinen sijoittakoon samaten itseään ylempiarvoisen edelleen.

Tervehdyksessä käytetty ilmaisu erosi niin ikään lähettäjän ja vastaanottajan välisen arvoasetelman mukaisesti. Ylempiarvoinen osoitti alemmalle ”tervehdyksensä ja kaikkea hyvää”, ”armonsa” tai ”hyvää tahtoaan”; alempiarvoisen tuli käyttää ilmaisuja, jotka osoittivat hänen halustaan palvella nöyrästi ylempäänsä. Hengellisen säädyn edustajan sopi mainita rukoilevansa vastaanottajan puolesta; samanarvoiset käyttivät tilanteen mukaan ilmaisuja seruicium, fidele obsequium tai oraciones. Näihin yleisohjeisiin Ludolf liitti vielä lukuisia esimerkkejä.


Arenga

Arengojen merkitys aatehistoriallisena lähteenä havaittiin 1950-luvulla. Pohjoismaissa Åke Ljungfors tutki ensinnä eräiden yleisimpien arenga-tyyppien saapumista Skandinaviaan 1200- ja 1300-luvuilla muualta Euroopasta. Ljungfors nosti esiin ns. ruhtinasformelin ja muisto­formelin keskeisinä varhaisen ruotsalaisen asiakirja-aineiston arengatyyppeinä. Katta­vampi esitys eurooppalaisesta arengasta on Heinrich Fichtenaun kaksi vuotta myöhemmin julkaisema, 48 000 asiakirjaan perustuva analyysi arengojen topoksista myöhäis­antiikista aina uuden ajan alkuun saakka. Fichtenaun tutkimusta pidetään edelleen mallikelpoisena esimerkkinä yhteen asiakirjan osaan keskittyvästä tutkimuksesta.

Arengat ovat arvokkaita poliittisen, hengellisen ja juridisen ajattelun lähteitä. Esimerkiksi hallitsijoiden ja piispojen asiakirjojen arengat kertovat asiakirjan antajan (tai tekstin sanelijan) itseymmärryksestä: arengoissa perustellaan hallitsijan toimintaa maailmassa yleisellä tasolla vedoten hallitsijan tehtäviin ja niissä käsitellään maallisen ja hengellisen välistä suhdetta.

Fichtenau havaitsi keskiajan arengojen jatkavan klassista hallintokielen ja panegyyrien eli ylistys­puheiden traditiota: arengojen tematiikassa keskeisiä hallitsijahyveitä ovat oikeuden­mukaisuus (iustitia), lempeys (clementia) ja esi-isäin kunnoitus (pietas). Arengoissa esiiintyvät hallitsijahyveet eivät hä­nen mukaansa olleet erityisen kristillisiä, vaikka niiden muoto sopikin hyvin yhteen sekä kris­tillisen että germaanisen tradition kanssa. Vaikka arengat olisivatkin kanslian näkö­kul­masta muuttuneet ”pelkiksi” formeleiksi, oli niillä Fichtenaun mukaan merkitystä hallitsija­ideaalien levittämisessä kansliasta vastaanottajien keskuuteen – arengat eivät olleet pelkkiä sananparsia, vaan tietoisesti valittuja ilmaisuja, jotka kuvastivat aikakauden poliittista ajattelua, ja joilla pyrittiin vaikuttamaan vastaanottajiin.

Arengan aatehistoriallinen sisältö ei tietenkään ole yksiselitteisessä suhteessa asiakirjan antajan ajatteluun, sillä varsinkin latinankielisissä asiakirjoissa sanelija (dictator) vaikutti epäilemättä asiakirjan (muodollista) antajaa enemmän asiakirjan täsmälliseen sanamuotoon. 1990-luvulta alkaen tehdyt tutkimukset ovat myös osoittaneet asiakirjan vastaanottajien vaikuttaneen jopa paavin kuuriassa sydänkeskiajalla (896–1046) laadittujen asiakirjojen sanamuotoon enemmän kuin mitä aikaisemmin on oletettu. Vaikutus on ulottunut paitsi dispositiiviseen osaan, myös arengaan ja sanctioon.10 Oman ongelmansa tuovat asiakirjat, jotka on laadittu vastaanottajan kansliassa (saks. Empfängerfertigung). Tällöin asiakirjan sisältämät ajatukset voivatkin edustaa asiakirjan vastaanottajan kanslian näkemyksiä, eikä suinkaan asiakirjan antajan näkemyksiä.

Kuurian asiakirjoissa tietyt arengat vakiintuivat keskiajan mittaan tiettyihin yhteyksiin. Näin jo arengan perusteella voidaan usein päätellä, mitä asiakirja koskee. Esi­mer­kiksi luostareiden omistusten vahvistuksia koskevissa asiakirjoissa käytettiin kaavaa Cum a nobis petitur, quod iustum est et honestum... (”Kun meiltä anotaan sitä, mikä on oikein ja kunniallista...”). Prebendat myönnettiin kirjeillä, jotka alkoivat sanoin Vite ac morum honestas (”Elämän ja tapain kunniallisuus...”) tai mikäli kyseessä oli yliopistossa tut­kinnon suorittanut hengenmies, sanoin Litterarum scientia, vite ac morum honestas (”Oppi­neisuus, elämän ja tapain kunniallisuus...”) ja aatelissukuisen tapauksessa vastaavasti Nobilitas generis, vite ac morum honestas (”Jalosukuisuus, elämän ja tapain kun­niallisuus...”). Asiakirjojen traditiosidonnaisuus voi näin myös helpottaa historiantutkijan työtä. Heti ensi silmäyksellä tutkija voi muodostaa käsityksen siitä, minkä tyyppinen asiakirja on ja mitä se koskee.

Dateeraus

Yksi diplomatiikan keskeisistä tehtävistä – varsinkin asiakirjan kriittistä editiota laadittaessa – on asiakirjan oikea ajoittaminen, mikä edellyttää keskiaikaisen kalenterijärjestelmän tun­te­mis­ta. Kalenterijärjestelmän perusteiden avulla asiakirjan ajoittaminen on suhteellisen vai­va­tonta hakuteosten tai tarkoitusta varten laadittujen tietokoneohjelmien avulla. Dateeraus­ky­symykset tekevät tarpeelliseksi pienen ekskursion kronologian puolelle.12 Ajoittamiseen liittyvät ongelmat voidaan jakaa kahteen ryhmään: on selvitettävä asiakirjan laatimisvuosi ja vuoden sisällä päivämäärä. Dateerauksen puuttuessa asiakirjasta on se pyrittävä ajoittamaan muiden sisäisten sekä ulkoisten kriteerien (mainitut paikat, henkilöt, käsiala jne.) perusteella.

Asiakirjan ajoittamisen kannalta on tarpeen tuntea vuoden vaihtumiseen liittyvät käytännöt, pyhi­mys­kalenterin ja liturgisten tekstien perusteella dateeraaminen sekä roo­malainen kalenterijärjestelmä. Lisäksi on syytä perehtyä pääsiäisen ajoittamiseen. Myös kotimaisen historian tutkijan on syytä tutustua latinankieliseen päiväysjärjestelmään, sillä myös kansankieliset asiakirjat päivättiin usein latinaksi. Koti­maiset päiväykset voidaan selvittää helposti Neoviuksen (1902) ja Maliniemen julkaisujen avulla edes auttavan latinantuntemuksen perusteella. Paljon käytetyissä Reinhold Hausenin editioissa Registrum Ecclesiae Aboensis (REA) ja Finlands medeltidsurkunder (FMU) on lukuisia osin merkittäviäkin ajoitusvirheitä, minkä vuoksi julkaisuissa annettuihin päiväyksiin tulee suhtautua kriittisesti.

Asiakirjoissa käytettyjen ajoitustapojen selvittämiseksi on tunnettava sekä antiikin roomalaisen kalenterin perusteet, että keskiaikaiset käytännöt. Esimerkiksi paavi Innocentius IV:n suojakirje Suomen hiippakunnalle (v. 1249) päättyy seuraavaan ajoi­tuk­seen:

Datum Lugdunij vj kalendas Septembris pontificatus nostri anno septimo.

Tässä käytetty päiväys noudattaa antiikin roomalaista käytäntöä. Roomalaisen ajanlaskun erityispiirteenä on päivämäärän ilmoittaminen kuun sisällä kalendae-, idus- ja nonae-päivien avulla. Kalendae tarkoitti kuukauden ensimmäistä päivää, idus, täydenkuun päivä, oli kuun 15. (maalis-, touko-, heinä ja lokakuussa) tai 13. päivä (muina kuukausina), nonae puolestaan 7. (kuten idus) tai 5. päivä. Kuuluisin roomalainen päivämäärä, maaliskuun idus, jolloin Caesar murhattiin, oli siis 15. maaliskuuta.

Paavien asiakirjoissa ei ilmoitettu varsinaista antamisvuotta. Sen sijaan asiakirjat päivättiin paavin hallitsemisvuoden perusteella. Nämä vuodet eivät noudata kalenterivuosia, vaan vuosi vaihtuu pontifikaatin vuosipäivänä. Edellä mainitun kirjeen antanut paavi, Sinibaldo de Fieschi, valittiin paaviksi 28. heinäkuuta 1243. Siten paavi Innocentius IV:n seitsemäs paaviuden vuosi alkoi 28. heinäkuuta 1249. Asiakirja on siis päivätty kuudentena päivänä syyskuun kalendae-päivästä roomalaiseen tapaan taaksepäin lukien mukaan lukien lähtö­päivä: eli 27. elokuuta 1249.

Myös viikonpäivät esiintyvät asiakirjojen dateerauksissa. Latinankielisissä ajoituksissa esiintyy kahta eri viikonpäivien nimeämiskäytäntöä: viikonpäivistä voi käyttää joko roomalaisia nimiä tai ne voidaan nimetä järjestysnumeronsa mukaisesti, kuten alla kerrotaan. Usein on tarpeen myös selvittää, mille viikonpäivälle tietty päivämäärä sattui jonakin vuonna – tai päinvastoin. Tämä on mahdollista paitsi painettujen apuneuvojen, myös tarkoitusta varten laadittujen tietokoneohjelmien avulla.


Ajoituskaavassa käytetyllä verbillä – actum, datum tai scriptum – on myös oma merkityk­sensä. Ainakin periaatteessa actum tarkoittaa aikaa, jolloin kirjeessä kuvattu oikeustoimi tapahtui. Datum puolestaan tarkoitti päiväystä, jolloin asiakirja annettiin. Scriptum tarkoittaa päivää, jolloin asiakirja on kirjoitettu. Joskus näiden kolmen välillä tehdään selkeä ero. Esimerkiksi Registrum Ecclesiae Aboensis (REA) -lähdejulkaisusta löytyvät asiakirjat numero 108 ja 113 ilmoittavat päiväyksen sekä oikeustoimelle että itse asiakirjan laatimiselle; tässä tapauksessa päivämäärät osuvat peräti eri vuosille. Aina ei siis voida olettaa oikeustoimen ja asiakirjan laatimisen tapahtuneen samanaikaisesti, vaikka asiakirja epäilemättä yleensä laadittiin pian oikeustoimen jälkeen.

Asiakirjojen päiväyksissä käytettiin myös pyhimyskalenteria. Piispa Maunun kirje16 vuodelta 1295 on päivätty seuraavasti:

Datum jn Custu anno Dominj mccxcv, die lune proxima ante festum sancti Martini.

Asiakirja on siis päivätty Kuusistossa pyhän Martinuksen päivää edeltävänä maanantaina vuonna 1295. Martinuksen juhlaa vietetään marraskuun 11. päivänä, kuten voidaan selvittää vaikkapa Grotenfendin tai Neoviuksen teosten avulla. Vuonna 1295 kyseinen päivä sattui perjantaiksi. Tämä voidaan kätevimmin selvittää sopivilla tietokoneohjelmilla. Juhlaa edeltävä maanantai oli siten 7. marraskuuta. Asiakirja on siis annettu 7. marraskuuta 1295.
Algot Jonsson taas päiväsi kirjeensä seuraavalla tavalla:

Datum Abo anno dominj mcccxxiiij, quinto kalendas Aprilis.

Tässä on taas käytössä roomalainen päiväystapa. Vuosiluku on selvästikin 1324, päiväys on viidentenä päivänä huhtikuun kalendae-päivästä (1.4.) taaksepäin laskien. Koska laskuissa otetaan huomioon sekä lähtöpäivä että varsinainen päivä, on kyseinen päivämäärä 28. maaliskuuta 1324.

Edellä siteeratut esimerkit dateerauskaavoista ovat varsin yksinkertaisia. Keski­euroop­pa­lai­sista hallitsijakanslioista löytyy huomattavasti monimutkaisempia ajoituskaavoja. Hienoim­pia on sydänkeskiajan keisarikunnassa vuodesta 1159 alkaen käytetty ns. juhlallinen datee­raus:

Acta sunt hec anno dominice incarnationis MoCoLVIIIIno, indictione VIIa, regnante domino Frederico Romanorum imperatore gloriosissimo, anno regni eius VIIo, imperii vero IIIIto; data apud Taurinum pridie idus Ianuarii.

Tämä Torinossa annettu asiakirja ajoitetaan antamalla vuosiluku peräti neljällä eri tavalla: en­sinnä mainitaan, että oikeustoimi on tapahtunut (acta sunt) Herran lihaksi tulon 1159. vuon­na, indiktion ollessa seitsemäs, (Fredrik Barbarossan) kuninkuuden seitsemäntenä (las­ket­tuna vuodesta 1152) ja keisariuden neljäntenä (laskettuna vuodesta 1155) vuonna.

Indiktiolla tarkoitetaan vuoden sijaintia viidentoista vuoden syklin sisällä. Alun perin kyseessä on roomalaiseen verotusjärjestelmään liittyvästä ajanjaosta. Indiktioiden määrää ei sinällään laskettu. Indiktiovuosi voidaan selvittää lisäämällä vuosilukuun kolme ja jakamalla saatu summa viidellätoista; jakojäännös osoittaa indiktion, eli (1159+3)/15 antaa tulokseksi 77 ja jakojäännökseksi jää 7.18

Silloinkin kun asiakirjassa ilmoitetaan vuosiluku, ei ole aina täysin yksiselitteistä, mitä vuot­ta vuosiluku vastaa nykyisessä kalenterijärjestelmässä. Tämä johtuu siitä, että keskiajalla oli käytössä useita erilaisia vuoden vaihtumispäiviä. Vuosi saattoi vaihtua jouluna, uudenvuoden päi­vänä, pääsiäisenä tai Marian ilmestyksen päivänä (25. maaliskuuta).


Editiot

Tieteellisen tekstijulkaisun, edition, tekemistä voidaan pitää keskeisenä diplomaattisen tut­ki­muk­sen tavoitteena. Jotta julkaistava teksti olisi mahdollisimman luotettava, tulee sen perustua kattavaan diplomaattiseen analyysiin. Esimerkillisiä julkaisuja ovat muun muassa sak­sa­lai­sessa Monumenta Germaniae Historica -sarjassa viime vuosikymmeninä julkaistut keisari­asiakirjain julkaisut sekä tanskalainen Diplomatarium Danicum.

Useimmiten keskiajan historian tutkijat perustavat tutkimuksensa painettuihin lähdejulkaisuihin. Sähköiset asiakirjajulkaisut ovat vähitellen nousemassa painettujen julkaisujen rinnalle. Sähköiset editiot helpottavat diplomaattista tutkimusta monin tavoin. Esimerkiksi asiakirjojen tekstille on huomattavasti helpompaa löytää paralleelejä käyttämällä painettujen editioiden sijaan sähköisiä julkaisuja ja niiden hakumahdollisuuksia.

Asiakirjajulkaisut (diplomatarium, Urkundenbuch jne.) rajataan yleensä joko asiakirjan an­ta­jan tai vastaanottajan mukaan. Myös erilaiset maantieteelliset ja kronologiset rajaukset ovat usein käytössä. Julkaisujen sisällä dokumentit järjestetään aikajärjestyksessä, eikä yleensä provenienssin mukaisesti. Aikajärjestyksen mukaan asiakirjat myös numeroidaan juoksevalla numerolla, jota käytetään dokumenttijulkaisuihin viitattaessa. Lähteisiin ei siis viitata esimerkiksi edition sivunumeron mukaan. Julkaisussa asia­kirjan otsikkorivillä annetaan yleensä myös ajoitus asiakirjalle ja laatimispaikkakunta. Tällaista käytäntöä noudattavat muun muassa Finlands Medeltisurkunder (FMU) ja Registrum Ecclesiae Aboensis (REA).
Editiossa seuraava osa on ns. regesta: keskeisen sisällön lyhyt referaatti, jollainen on esimerkiksi sekä FMU:ssa että REA:ssa. Useimmissa maissa julkaistaan myös erillisiä regesta-julkaisuja. Tämä on mielekästä, kun aineistomäärät ovat niin suuria, ettei varsinaisia tekstieditioita katsota enää olevan mielekästä julkaista. Useimmissa maissa aineistomäärät kasvavat jo 1300-luvulla niin suuriksi, että lähteitä ei voida julkaista kuin valikoimina. Suomessa on katsottu tarpeelliseksi julkaista kaikki asiakirjat, jotka on laadittu viimeistään vuonna 1530.
Regestaa seuraavat tiedot käytetyistä käsikirjoituksista sekä mahdolliset kommentit asiakirjaan liittyvistä ajoitus- ja lokalisointiongelmista sekä muista lähdekritiikin ja tulkinnan kannalta keskeisistä diplomaattisita kysymyksistä. Erityisen merkittäviä nämä ovat väärennettyjen tai muunneltujen asiakirjojen julkaisun yhteydessä. Hyviä esimerkkejä tämänkaltaisista pienoistutkielmista tarjoavat esimerkiksi merovingiajan asiakirjojen julkaisut MGH:ssa.

Tärkeimpänä julkaisun osana seuraa asiakirjan teksti. Tekstijulkaisun käytännöt vaihtelevat eri maissa. Usein kansankielisten dokumenttien julkaisussa noudatetaan tiukemmin alku­peräis­asiakirjojen ortografiaa kuin latinankielisten asiakirjojen julkaisuissa. Varsin tavallista onkin avata latinankieliset lyhenteet mainitsematta asiaa tekstikriittisessä apparaatissa. Kansan­kielisten asiakirjojen yhteydessä tällaista ei tapahdu. Esimerkiksi Diplomatarium Svecanum noudattaa tällaista käytäntöä. Usein julkaistava asiakirja ei ole säilynyt alkuperäisenä. Tällöin lähdejulkaisija pyrkii rekonstruoimaan alkuperäisen tekstiasun asiakirjan myöhäisempien kopioiden perusteella.

Moderni, esimerkiksi tietyn hallitsijan asiakirjat julkaiseva kriittinen editio sisältää myös johdannon, jossa esitellään kanslian erityispiirteet. Heinrich Appeltin johdanto Fredrik Barbarossan asia­kirjojen julkaisussa on tässä suhteessa esimerkillinen. Appelt esittelee julkaisemansa asia­kirjat kokonaisuutena, samoin kanslian henkilöstön, asiakirjojen ulkonaiset sekä sisäiset piirteet, kuten esimerkiksi Codex Udalricus -formelikokoelman käytön kansliassa sekä eräitä oikeus­historiallisia kysymyksiä. Editiossa on identifioitu peräti 24 notaaria, joiden käsialaa asia­kirjat ovat. Joissain tapauksissa tietyt asiakirjakaavojen ilmaisut voidaan liittää yksittäisiin notaareihin, toiset asiakirjat taas voidaan tunnistaa kanslian ulkopuolisten henkilöiden laatimaksi. Tällaisissa tapauksissa julkaisijan on verrattava käsialaa myös asiakirjan vastaanottajan kanslian käsialoihin.

Tieteellisen vaatimustason täyttävien kriittisten editioiden vaatimustaso on noussut niin korkeaksi, että alueellisesti ja ajallisesti kattavien editioiden val­mis­tuminen tai aineiston keruu eri puolilta Euroopan arkistoja vie usein vuosikymmeniä. Nähtäväksi jää, onko diplo­matiikka 21. vuosisadalla – kolmen vuoden projektien aikakaudella – Suomessa epä­ajan­mukaiseksi tuomittu tutkimusala.