Keskiajan diplomatiikkaa

Aidon ja väärän erottamista

Diplomatiikka ei ole salatiedettä. Periaatteessa diplomaattinen metodi on varsin yksinkertainen: kyse on historiallis-filologisesta menetelmästä, joka perustuu keskiaikaisten asiakirjojen tekstin sekä ulkoisten piirteiden järjestelmälliseen vertailuun. Näin voidaan havaita analysoitavan asiakirjan poikkeamat tiettynä aikakautena, tietyllä maantieteellisellä alueella ja tietyssä kansliassa vallinneista käytännöistä. Poikkeamien avulla asiakirja voidaan esimerkiksi havaita tekstiltään muunnelluksi jäljennökseksi tai oletettua laatimisajankohtaa myöhemmäksi väärennökseksi.

Diplomaattisessa tutkimuksessa analysoitava asiakirjakorpus voi muodostua esimerkiksi kanslian, maantieteellisen alueen, asiakirjan laatijan tai aikakauden perusteella. Osin diplomaattinen analyysi on mahdollista asiakirjajulkaisujen perusteella, osaan kysymyksistä voidaan saada selvyys vain alkuperäisten asiakirjojen tai faksimile-julkaisujen perusteella.

Jo keskiajalla oltiin kiinnostuneita asiakirjojen aitoudesta. Systemaattisena oppialana diplomatiikka syntyi kuitenkin vasta uuden ajan alussa osana kirkollisia kiistoja, kun reformaattorit ja vastareformaattorit julkaisivat laajoja historiallisten asiakirjojen kokoelmia. Nämä nostivat esiin kysymyksen asiakirjojen aitoudesta.

Diplomatiikkaa kehitettiin kahdessa keskuksessa, Pariisin St. Germain-des-Près'n mauristiluostarissa sekä Antwerpenissa Jean Bollandin Acta sanctorum -editiokokoelmaa julkaisseessa instituutissa. Käänteentekevää diplomatiikan synnyn kannalta oli Bollandin seuraajan, Daniel Papebrochin 1675 Acta sanctorum -sarjassa julkaisema johdantoteksti Propylaeum antiquarium circa veri et falsi discrimen in vetustis membranis. Papebroch analysoi Dagobert I:n (frankkien kuningas 629 – 638/639) antamaksi oletettua diplomia vuodelta 638 ja vertasi sen sisältöä, tyyliä, käytettyjä kaavamaisia ilmaisuja (formeleita), monogrammeja ja käsialoja ajan muihin dokumentteihin. Näin Papebrochia voidaan pitää kriittisen asiakirjatutkimuksen perustajana. Jean Mabillon puolestaan (1628–1714) julkaisi kuusi vuotta myöhemmin vastauksensa Papebrochin kirjoitukselle monumentaalisessa teoksessaan De Re Diplomatica. Teoksessa Mabillon hahmotteli entistä järjestelmällisemmän diplomatiikan alaa. Pian samankaltaisia tutkimuksia laadittiin ympäri Eurooppaa.

Kirkolliset ja juridiset intressit korvautuivat 1800-luvulla kansallisilla intresseillä. Uudet diplomatiikan tutkimuksen keskukset olivat sekulaareja laitoksia, kuten Pariisin École des chartes, joka perustettiin 1821 antamaan koulutusta paleografiassa, diplomatiikassa ja kronologiassa. Saksassa puolestaan alettiin julkaista Monumenta Germaniae Historica -lähdejulkaisua (MGH) vuonna 1824. Pariisissa opiskelleen Theodor von Sickelin vaikutuksesta Österreichisches Institut für Geschichtsforschung (perustettu 1854) suuntautui École des chartesin mallin mukaisesti historiallisten aputieteiden tutkimukseen. Nämä kaikki instituutiot ovat nykyäänkin toimivia merkittäviä keskiajan diplomatiikan tutkimuskeskuksia.

Kun ns. tieteellinen historiantutkimus syntyi 1800-luvulla, alettiin asiakirjojen lähdearvoa korostaa entisestään. Asiakirjojen ajateltiin olevan objektiivisia, totuudenmukaisia lähteitä – toisin kuin kertovat lähteet. Tämän käsityksen mukaan kirjoittajan kuuluminen tiettyyn kansaan, hänen luonteensa, kasvatuksensa ja maailmankuvansa estivät ”objektiivisen totuuden” säilymisen kertovissa lähteissä – Wienin instituutin johtajana (1945–1962) toiminut Leo Santifaller mainitsi useita kertoja julkaistussa diplomatiikan johdantoesityksessään jopa kirjoittajan rodun objektiivisuuden esteenä. Sen sijaan asiakirjalähteitä pidettiin tendenssittöminä oikeuselämän jäänteitä. Niiden katsottiin kuvaavan tosiasioita ja todellisia tapahtumia, joiden osana asiakirjat olivat syntyneet ja joista ne jäänteinä todistivat. Subjektiiviset ja henkilökohtaiset tekijät eivät vaikuta asiakirjoihin, vaan ne ovat objektiivisia lähteitä, joita voidaan tutkia käyttämällä järjestelmällisesti eksaktia diplomaattista metodia. Siten historiallisen totuuden selvittämisen kannalta keskeistä oli väärennösten erottaminen aidoista dokumenteista.

Näin jyrkkää näkemystä ei kovin moni esittäisi nykyään, sillä 1900-luvun jälkipuoliskolta alkaen asiakirjat on nähty myös kulttuurisina tuotteina. Keskiajan – sen paremmin kuin muidenkaan aikakausien – asiakirjoilla ei ollut pelkästään oikeudellista ulottuvuutta, vaan kuten Heinrich Fichtenau on todennut, myös uskonnollinen, moraalinen ja poliittinen ulottuvuus.

Seuraavat merkittävät diplomaattisen menetelmän edistysaskeleet tehtiin 1860- ja 1870-lukujen Itävallassa. Tuolloin Julius von Ficker ja Theodor von Sickel korostivat originaalien käyttämistä tutkimuksen lähteinä, edellyttivät tutkimuksen vertailuaineistolta täydellisyyttä, kehittivät diplomaattisten editioiden laatimisperiaatteita, nostivat kansliahistorian tutkimuskohteeksi ja kiinnittivät huomiota esimerkiksi asiakirjojen päiväyskaavojen erikoisuuksiin. Tämän jälkeen diplomaattinen metodi ei ole kokenut perustavanlaatuisia metodisia muutoksia. Saksankielisen tutkimustradition kannalta nousi merkittäväksi myös keskustelu historiantutkimuksen ja diplomatiikan suhteesta. Itävallassa diplomatiikka erkaantui oppialana historiantutkimuksesta, kun Theodor von Sickel menetti poliittisista syistä oikeutensa luennoida historian alalla. Tämän jälkeen hän keskittyi ns. aputieteiden opettamiseen ja tutkimiseen. Näin tutkimuksen kannalta epärelevantit poliittiset syyt voivat vaikuttaa myös tieteenhistoriaan ja oppialojen eriytymiseen. Jatkossa historiantutkimuksen ja diplomatiikan suhde nousi pysyväksi kiistan aiheeksi: tulisiko diplomatiikkaa tutkia sen itsensä vuoksi, vai siksi, että se hyödyttää historiantutkimusta?

Mabillonille diplomatiikan kohteena olivat käytännössä kaikki arkistoaineistot, kirjeet, juridiset ja lainsäädännölliset dokumentit, sopimukset, testamentit, rekisterit ja inventaariot. Varsinkin Saksassa diplomatiikan ala kaventui vähitellen, kun diplomaatiikot keskittyivät 1800-luvulta alkaen entistä enemmän oikeutta luoviin dokumentteihin (Urkunden). Tämän näkökulman mukaan pelkästään informaation välittämiseksi tarkoitettu kirjeenvaihto tai hallinnolliset asiakirjat eivät kuuluneet diplomatiikan alaan. Tämä suppea diplomatiikan alan määrittely on edelleen varsin käyttökelpoinen tapa rajata diplomatiikan alaa.

Suppean ja teknisen diplomatiikan määrittelyn rinnalla esiintyy myös laajempi diplomatiikkakäsitys. Esimerkiksi Leonard E. Boyle omaksui laajalti luetussa diplomatiikan esittelyssään (1992) huomattavan laajan määrittelyn diplomatiikan kohteelle. Boylen mukaan diplomatiikka on järkevintä käsittää minkä tahansa asiakirjalähteen tieteelliseksi tutkimukseksi, oli kyse sitten juridisesta, kvasijuridisesta tai ei-juridisesta lähteestä. Boylen diplomatiikka ei juuri eroa lähdekritiikistä, sillä hän kuvaa diplomatiikkaa kirjallisen analyysin muodoksi (”a form of literary criticism”), jonka tarkoituksena on ymmärtää, mitä asiakirjat sanovat ja selvittää, onko tämä yhtäpitävää muun asiasta tiedetyn kanssa.

Diplomatiikassa tehdään ero asiakirjan sisäisten ja ulkoisten piirteiden välillä. Sisäiset piirteet ovat asiakirjan tekstuaalisia tai kielellisiä piirteitä, ulkoisia piirteitä voisi kutsua myös materiaalisiksi piirteiksi. Näitä ovat esimerkiksi asiakirjan kirjoitusmateriaali, käytetty muste, käsiala sekä tapa, jolla dokumentti on taiteltu ja sinetöity. Ulkoisia piirteitä voidaan tutkia lähinnä alkuperäisinä säilyneiden asiakirjojen avulla, jossakin määrin myös valokuvatun aineiston perusteella. Sisäisiä piirteitä taas voidaan analysoida myös luotettavien myöhäisempien käsikirjoituskopioiden perusteella. Sisäisiin piirteisiin luetaan kuuluvaksi asiakirjan juridinen sisältö, kieli, tekstissä mainitut paikat ja ajoitus sekä yksittäiset asiakirjaformelit.

Historiantutkijat – ja diplomaatikot – keskittyvät usein sisäisiin piirteisiin. On kuitenkin muistettava, että keskiajan pitkälle illitteraatissa yhteiskunnassa asiakirjojen ulkoiset piirteet olivat lähes yhtä merkittäviä kuin sisäiset piirteet. Varsinkin hallitsijoiden antamat juhlalliset asiakirjat oli tarkoitettu ensi sijassa katseltaviksi, vasta toissijaisesti luettaviksi. Verbaalisen retoriikan ohella on korostettu ”visuaalista retoriikkaa”.

Sekä sisäiset että ulkoiset piirteet voivat olla hyödyksi asiakirjan aitoutta arvioitaessa. Esimerkiksi suomalaisesta keskiajan asiakirja-aineistosta merkittävä osa on säilynyt ainoastaan jäljennöksinä esimerkiksi 1500–1700-lukujen tuomiokirjoissa. Nämä jäljennökset ovat usein ortografialtaan modernisoituja. Lisäksi jäljennettäessä teksteihin on usein pujahtanut kopiointivirheitä. Näistä syistä jäljennösten aitoutta on usein hankala arvioida. Keskeiseksi kriteeriksi nousevat usein asiakirjassa mainitut henkilöt: on selvitettävä, tunnetaanko esimerkiksi tuomiokirjeessä tai kauppakirjassa mainitut henkilöt muista samalta aikakaudelta peräisin olevista lähteistä.

Ulkoisia piirteitä meikäläisen aineiston osalta voitaisiin tutkia esimerkiksi Naantalin birgittalaisluostarin asiakirjojen perusteella. Tästä aineistosta onkin pystytty identifioimaan erillisiä käsialoja. Ulkoisten piirteiden analyysissä aidon asiakirjan on sovittava esimerkiksi käsialansa ja käytetyn materiaalin osalta yhteen aikakauden muiden asiakirjojen kanssa.
Järjestelmällinen vertailu ja aikakauden asiakirjakulttuurin tuntemus mahdollistaa lisäksi yleisen ja yksityisen erottamisen dokumentista, mikä on merkittävää lähdekritiikin kannalta.

Tunnettu esimerkki Suomea koskevassa aineistossa on paavin asiakirja, jossa mainitaan viinitarhat muiden Turun tuomiokirkon omistusten joukossa (decimas, terras, domos, vineas, prata, pascua, nemora, molendina, iura, iurisdicciones et quedam alia bona – ”kymmenykset, maat, talot, viinitarhat, niityt, laidunmaat, lehdot, oikeudet, tuomiovallat ja eräät muut omistukset”). Koska kyseessä oli vakiintunut ilmaisu, jota kuuria käytti vahvistaessaan oikeuksia ja omistuksia, ei tästä voida päätellä Turun tuomiokapitulin omistaneen viinitarhoja. Asiakirjakulttuuri ja kuuriassa käytetyt mallikirjeet sanelivat tekstimuodon, eivät kaukaisessa Pohjolassa vallinnet todelliset olosuhteet.

Toinen, maanläheisempi esimerkki löytyy lukuisista suomalaisista talonpoikaisia maaomistuksia koskevista asiakirjoista. Niissäkin luetellaan tiettyyn kauppaan kuuluvat oikeudet ja omaisuudet vakiintuneessa muodossa. Käytetyt ilmaisut ovat niin vakiintunut osa asiakirjatyyppiä, että yksittäisen asiakirjan ilmaisujen perusteella tuskin voi päätellä, kuuluiko tiettyyn tilaan peltojen ja niittyjen ohella vaikkapa asiakirjassa mainittuja kalastuspaikkoja. Latinankieliset, kansainvälisest asiakirjailmaisut vaikuttivat myös kansankielisten asiakirjojen ilmaisuihin.

Sisäisten piirteiden analyysin osalta sofistikoitunein lähestymistapa lienee von Sickelin ja Wienin koulun kehittämä diktaattianalyysi. Diktaattianalyysillä tarkoitetaan ennen muuta sydänkeskiajan keisariasiakirjojen tutkimuksessa käytettyä, pitkälle vietyä tyylianalyysiä ja -vertailua. Diktaattianalyysin tarkoituksena on identifioida yksittäisen, kopiona säilyneen asiakirjan tekstin laatija analysoimalla sen kielellisiä ja tyylillisiä piirteitä. Asiakirjan kieltä, sanastoa ja lauserakenteita verrataan muiden, originaaleina säilyneiden dokumenttien piirteisiin. Näin kopiona säilyneen asiakirjan kirjoittaja voidaan parhaassa tapauksessa tunnistaa henkilöksi, joka on laatinut myös originaalina säilyneitä asiakirjoja.

Originaaliasiakirjoja koskevien käsialatutkimusten perusteella keisarikunnan hallitsijoiden kansliassa vaikuttaneet kirjurit tunnetaan varsin hyvin. Esimerkiksi Fredrik Barbarossan (Saksan kuningas 1152–1190, Rooman keisari 1155--1190) kanslian kirjurit voidaan originaaliasiakirjojen osalta identifioida melko yksiselitteisesti. Laatijan tunnistaminen tekstin sanamuodon perusteella edellyttää puolestaan sitä, että kansliassa vaikuttaneiden henkilöiden välillä on havaittavissa eroja kielen- ja asiakirjakaavojen käytössä. Siksi diktaattianalyysi ei ole kaikkiin tutkimuskohteisiin soveltuva tutkimusmenetelmä.

Aidon ja alkuperäisen erottaminen asiakirjaväärennöksestä tai muunnellusta tekstistä on diplomatiikan keskeinen lähtökohta. Tästä 1600-luvun lähtökohdasta on edetty huomattavasti monipuolisempiin kysymyksenasetteluihin. Moderni diplomaattinen tutkimus on näköaloiltaan huomattavasti laajempaa kuin pelkkää toden ja väärän erottamista toisistaan. Puolen vuosisadan ajan asiakirjoja on analysoitu entistä useammin myös kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Tämän lähestymistavan mukaan kaavamaisetkin ilmaisut, asiakirjojen yleiset toistuvat osat, voivat kertoa historiantutkimuksen kannalta kiinnostavia asioita menneisyyden yhteiskunnasta ja kulttuurista. Aidon ja väärennöksen erottaminen jääkin aikaisempaa vähemmälle huomiolle, kun asiakirjatekstit ymmärretään kulttuurisina tuotteina ja todellisuuden representaatioina.

(jatkuu...)